Richard Powers: Laulut joita lauloimme

Kirja voi selvästi kertoa samaan aikaan USAn mustien kohtaamasta rasismista, klassisesta laulusta ja modernista fysiikasta. Ja niiden yhtymäkohdista. Mielenkiintoisempaa kuitenkin on, kuinka kuinka monet henkilöt alkavat kirjan myötä nähdä tulevaan tai menneeseen yhä enemmän, ja se on aivan normaalia: suhteellisuusteoriaqn mukaan kun jokaisella on oma aikasna ja ajassa voi olla jopa sulkeumia.

Mietin oikeastaan samaa jo V for vendettaa lukiessa: kuinka selkeästi mahdottomalta vaikuttava tapahtuma ei herätä mielessä ollenkaan vastalauseita tai edes kysymystä siitä miten se voisi olla mahdollista. Epäilen että vastaus kysymykseen on kirjallinen, eikä sillä ole juuri lainkaan tekemistä itse mahdottomuuden luonteen takia.

Meghnad Desai: Marxin kosto

Tämä tuli luettua jo syksyllä, mutta en saanut kirjoitettua siitä entryä. Tänään pidettiin sitten lopulta ikuisuuksia venynyt lukupiirisessio ja piti selailla kirja uusiksi alustusta varten.

Taloustieteen historiikkihan tuo on, kirjoitettuna sekaisin Marxin ja monien muiden ajatusten esittelynä ja poliittisena historiana. uusin Keynesiläinen käänne vaan puuttuu. Tosin sen teoreettiset perusteet taitavatkin olla vähän epäselvät ja kyse on lähinnä poliittisesta paniikkireaktiosta.

Selväksi kuitenkin tuli että Marx oli taloustieteilijä joka törkeästi kanonisoitiin Neukuissa esittämään jotain aivan muuta kuin mitä oli, ja että Marxin tarkoittamaa sosialismia ei ole missään kokeiltu, koska kukaan ei tajua mitä se tarkoittaisi. Tai näin Desai haluaa asian esittää.

Huomasinpa myös, että dogmaattisen Marxin luennan traditio on syvässä: sitä on hyvin vaikea lukea muutoin kuin jumalan sanana. Joko lähtökohtana on että Marx on "oikeassa" ja pitää tulkita nykymaailmaan soveltuvalla tavalla, tai sitten että Marx on "väärässä" ja pötyä. Lähes mahdoton on ajatella että Marx edusti 1800-luvulla sen ajan parasta talous- ja yhteiskuntatieteiden ymmärrystä, josta on kuitenkin sittemmin edistytty paljon. Miksi ihmeessä herran yksittäisten tokaisujen "soveltumista nykymaailmaan" pitäisi edes miettiä? Sehän voi parhaimmillaankin olla vain kuriositeetti.

Desai sai myös jaksamaan taas lukea sata sivua lisää paljon itseään kuivempaa Työelämän huonontumisen lyhyttä historiaa.Tosin olin jo unohtanut siitä kaiken ja piti aloittaa alusta, joten en vieläkään päässyt itse asiaan. Yllättävän paljon samaa tarnaa Siltala kertoo kuin Desai mutta teksti ei vedä.

Vernor Vinge: Taivaan syvyydet

A Deepness in the Sky on kokolailla hyvä avaruusooppera. Avaruuslentoja ja alieneita; mielenkiintoisia teknologioita ja niiden yhteiskunnallisia vaikutuksia; jopa kohtuullisen sujuva juoni. Hämähäkkien ja ihmisten kehitystasojen ero antaa mahdollisuuden tutkia eri tason teknologioita ilman jatkuvia takaumia.

Vingen libertarismiakaan ei hypi silmille, ainaakaan ellei osaa katsoa (perinnöllinen monarkia jonka kansalaiset elävät anarkiassa on kieltämättä melko hauska idea).

Mutta ennen kaikkea A Deepness in the Sky on siitä poikkeuksellinen skifi, että siinä ymmärretään softan merkitys teknolgiassa. Esimerkiksi: mitä pitää tehdä, kun rakennetaan avaruusalus satojen vuosien matkaa varten?

• hienot skifi-moottorit
• syväjäädytysarkkuja matkustajille
• kaiken sorttisia hengissäpitorakenteita
• optiikkaa, aseita jne krääsää
• softaa moottorien käyttöön, softaa jäädytysarkkuihin, softaa hengissäpitoon, softaa aseille ja krääsälle sekä softaa integroimaan näitä yhteen ja toteuttamaan käyttöliittymät niihin.

Viimeinen kohta on luultavasti työläämpi kuin kaikki aiemmat yhteensä. Ja sama koskee avaruusaluksen käyttöä: toisinaan on hekä tarpeen ymmärtää moottorien tai muiden laitteiden fysiikkaa, mutta ohjelmien käyttö ja jatkuva muokkaus on oikeastaan aluksen käytön ydin, ja sitä pitää tehdä koko ajan.

Kun tietää miltä näyttävät vaikkapa nykyiset Linux-distribuutiot, joilla kuitenkin on pisimmälläkin laskennalla vain parin vuosikymmenen historia, voi koittaa kuvitella miltä näyttäisi 1000 vuotta kehitetty avaruusaluksen käyttöjärjestelmä.

Steven Hall: Haiteksti

Jos meemi vastaa geeniä, jokin bloggauksen kaltainen ilmiö käynee yksisoluisesta eliöstä, mutta mikä olisi kommunikaation monisoluinen petoeläin? Kirjan uskonnot saattaisivat käydä sellaisista, joskin analogia alkaa kyllä rispaantua reunoiltaan.

Vetävämpi kirja saadaan kuitenkin kuvittelemalla puhtaasti käsitteellinen kala, hai joka syö ihmisen muistoja. Tai siis kuviteltuna se tietenkin on jo sinällään olemassa sillä käsitteellisellä tasolla joka merkitsee.

Sääli sinänsä että tämän kirjoitti britti eikä joku ranskalainen. Briteille kun nämä asiat ovat vielä jotenkin uusia ja vaativat selittelyä, ranskalainen olisi ollut paljon hienovaraisempi (ja vaikealukuisempi). Myös Hallin kirjallisuushistorian tuntemus, tai halu käyttää sitä on hiukan rajallinen tälläisen tekstin kirjoittamiseen. Joku Derridansa lukenut olisi saanut tarinan ankkuroitua paljon vahvemmin todellisuuteen (tai todellisuuteen niin kuin se on tapana ymmärtää).

Nimen nerokas viittaus kontekstiin on valitettavasti syntynyt suomennoksessa eikä siten saa kummoistakaan katetta tekstissä. Teksti on se mikä se on, kirjaimia rivissä. Sen konteksti on ympäristö ja oletukset, jonka kautta teksti voidaan tulkita ja ymmärtää. Ja sen haiteksti on se mikä syö sinut elävältä.

Nora Roberts: Morriganin risti, Jumalten tanssi ja Hiljaisuuden laakso

Menin joskus sanomaan, että roskafantsu on nykypäivän kioskikirjallisuutta. Olin väärässä. En ollut tajunnutkaan mitä kioskiromantiikan ammattilainen voi fantasiagenrellä tehdä.

Huonommillakin fantasiakirjailijoilla on tapana osallistua keskusteluihin esimerkiksi magian olemuksesta ja ajankuvan realistisuus on kunnia-asia jokaiselle jonka maailma liippaa läheltä todellista keskiaikaa. Roberts ei kanna huolta moisesta. Magia on ihan rehellinen deus ex machina, iiri ja gaeli menevät iloisesti sekaisin ja 1100-luvun Irlantikin muistuttaa hopeakynttelikköineen ja takkoineen enemän 1800-lukua.

Kuitenkin, on Robertsin kirjoilla ansionsakin. Mahtipontinen dramatiikka on ammattitaidolla luotua ja ihmissuhteissa on, jos nyt ei uskottavuutta, niin ainakin riittävästi melodraamaa. Sarjan rakenne on myös tasapainoisesti rakennettu ja jopa suunnitellun oloinen - toisin kuin, hmm, orgaanisesti kasvaneissa roskafanstsuissa usein.

Roskafantsun suurimpia ongelmia (*) on sen rajojen ahtaus ja siitä seuraava toisto ja uusien ideoiden puute - orpona kasvanut kuninkaanpoika voi kuitenkin löytää perintöosansa ja magiset voimansa sekä pelastaa maailman (ks. [1],[2],[3] tai [4]) vain rajallisella määrällä eri tapoja. Kioskiromantiikka ei moista ongelmaa tunne, koska siihen ei sisälly fantasian scifiltä perimää vaatimusta uutuuteen ja omaperäisyyteen.

Scifissä keksinnöt tai yhteskuntamallit ja niiden esittely on keskeisessä roolissa ja tämä on periytynyt fantasiaankin tapana arvioida kirjailijan maailman, sen olentojen ja magian omaperäisyyttä. Aidossa kioskikirjallisuudessa sen sijaan ennakoitavuus ja arvattavuus ovat hyveiden roolissa. Sankari saa sankarittaren (tai oikeastaan toisin päin), vaikkakin tämä ensin vastustelee ylivoimaisten moraalisten/sosiaalisten esteiden takia ja loppu on onnellinen (ja arvattavissa viimeistään sadan sivun kohdalla).

Tätä kautta siirtymä kohti kioskiromantiikkaa voisi jopa pelastaa tusinafantasian genren, kun siihen sopimattomasta uudistumisvaatimuksesta voitaisiin luopua.

(*) luettaessa sitä immanentin kritiikin kautta, sisältä päin sen omista lähtökohdista ongelmia etsien.

ps. kuva tulee jahka jaksan tapella bluetoothin kanssa että saan sen puhelimesta

Stephen King: Velho

Taisin jonkun muunkin kirjan kohdalla kirjoittaa näin, mutta en ole aivan varma olenko lukenut tämän ennenkin.

Mutta kun sairaslomalla ei jaksa lukea mitään Marxia, on King oikeastaan aika hyvä vaihtoehto. Viltin alla sängyssä pää täynä räkää tarvitsee tarinan joka vetää omin voimin, eikä kauhean paljoa ajateltavaa kun ei siihen kuitenkaan kykenisi.

Tänään jo suunnilleen hengissä tulee mieleen, että ehkä parasta antia oli kuitenkin esipuhe. Jos taide- ja viihdekirjailijat erottaa sen mukaan, kirjoittavatko he itselleen vai toisille, tulokset voivat hiukan poiketa totutusta, mutta tiettyä eleganssia tuossa on. Toisaalla sanotaan jopa, että koko taideromaanin ajatus on lähinnä suomalaisen kulttuurihistorian aiheuttama sattuma.

Ja onhan se niin, että oikea kirjailija on romaanikirjailija. Novellit ovat harjoitelmia ja esseiisti bloggaa painokoneen kautta; lyriikkaa nyt ei lue kukaan.

Eikä visioa LOTRin ja Leonen yhdistämisestä pidä väheksyä (vaan mistä se Childe Roland siihen tupsahti?). Se on parempi kuin moni muu idea josta on kirjoitettu tuhansien sivujen fantsusarja. King on viihdekirjailija, mutta sentään hyvä sellainen.

Muistikin alkaa ehkä pikkuhiljaa herätä kohmeesta; on syntymässä varmuus että olen lukenut.

Anja Kauranen: Arabian Lauri

10 vuotta sitten tätä lukiessa en tajunnutkaan että kyseessä on ihan puhdas ajankuva, johon on kevyen postmodernin otteen päälle levitetty jotain tarinan tapaista pitämään teksti vetävänä. Silloin luin vaan paikkoja, mutta nyt kun Arabiasta on omalta osaltani vähän pidempi aika, voin lukea jo aikoja.

Tosin enpä 80-luvusta niin kauheasti tiedäkään, sen loppuessa olin kuitenkin ala-asteella. Silloin Kauranen oli oikeastaan aika hyvä kirjailija. Itse asiassa suurta osaa Kaurasen 80- ja 90-luvun tuotannosta voi jopa suositella. Ne ovat toimivaa viihdelukemistoa, jossa vielä bonuksena on välillä jotain ideaakin. 2000-luku tuntuukin sitten olevan tasaista alamäkeä....

Mutta Arabia Felixissä on kyllä edelleen jotain viehättävää.

--

Aloitin tämän blogin pitämisen aikoinaan, kun tuntui että luen pelkkää paskaa ja halusin jotenkin hahmottaa tilannetta paremmin (ja pakottaa korjaamaan tottumuksia, kun olisi ollut noloa listata pelkkää roskafantsua). Tältä osin projekti onnistuikin, mutta blogin pitäminen alkoi käydä tylsäksi kun en kertonut osoitetta kellekään eikä lukijoitakaan siten ollut. Sitten kirjoja kertyi ja homma jäi.

Nyt ajattelin aloittaa uudestaan, mutta en ehkä kirjoittaa ihan joka kirjasta, koska siitä tulisi aika paljon kirjoitettavaa, eikä kaikista kirjoista herää yhtään minkäänlaisia ajatuksia (luen edelleenkin myös hirveää roskaa, vaikkakin ehkä vähemmän).

Tälläistä metabloggausta sen sijaan ei ole tarkoitus harrastaa enempää. Tai saa nyt nähdä.

ps. Kännykän kamerasta on linssin suojalasi rikki ja sen alla kaikkea paskaa, mikä näkyy kuvien laadussa.

Suomeruotsalainen melankolia on ihan oma lajinsa. Samaa surumielistä mutta silti jotenkin positiivista fatalismia en muista löytäneeni mistään muusta kuin suomenruotsalaisesta kirjallisuudesta. Että kuollaan tässä kaikki ja isoisien synnit
kostautuvat eikä sille mitään voi, mutta no, elämä jatkuu.

Hatusta kiskomalla voisi sanoa, että suomenruotsalaisten historiallinen asema yksilöinä hyvin pärjäävinä, mutta ryhmänä kuihtuvana vähemmistönä voi luoda tämän sentimentaalisen muistelun ilmapiirin, varsinkin sukuromaaneihin.

Monet tutut ovat pitäneet Westöä tylsänä, mutta itse koen juuri tämän mainitun suomenruotsalaisen melankolian jotenkin viehättävänä ja vetoavana. Liekö sitten sukuyhteys ankkalammikolle vai mistä johtunee.

Hassua oli myös huomata, miten suomennetusta kielestä voi lukea ruotsin läpi, kuinka yhteydestä näkee suoraan mitkä lauseet ovat olleet alkuteoksessakin suomeksi ja mitkä ovat käännöstä. Ja dialogeja tuli käännettyä päässä simultaanisti ruotsiksi, kun niiden henki vaan välillä vaati sitä. Ehkä pitäisi lukea seuraava Westö ruotsiksi niin välttyisi moiselta, saa vaan nähdä mitä siitäkin tulee kun en ole taas pariin vuoteen edes höblän vertaa ruotsia lukenut.

Isän nimen Werner on muuten kirjallisena hahmona Westön ironinen omakuva, yhteen aiheeseen ja käsittelytapaan juuttunut kirjailija.

Maarit Verronen: Luolavuodet

Kiinnitä huomiota siihen, kuinka ihmiset saavat nimensä, paikatkin jotkut lopussa. Itse kutsun aina ihmisiä mieluusti nimellä, jopa tilanteissa joissa suhteeseen viittaava ilmaus (äiti, duunikaveri, yks tuttu) olisi tarkoituksenmukaisempi. Nimeltä kutsuttu ihminen on ihminen, ei pelkästään jotain johon suhtaudutaan. Ehkoä onkin siis ironista, että oma nimeni on tarkoitettu nimen sanomisen välttämiseen.

Mutta maarit Verrosta kannattaa aina lukea, nähdä kuinka teksti ja tarina keskustelevat, kuinka se, miten asiat sanotaan ei ole sattumaa eikä tehokeino, vaan kertoo siitä miten ne koetaan.

Ei ole tullut kesän mittaan kirjoitettua, luettua sitäkin enemmän. Kirjoittanen tänne joistain kesän kirjoista, satunnaisessa järjestyksessä, lopusta alottaen. Tai sitten en, mistä sitä tietäisi. Joistakin mainitsemisen arvoisista puuttuu kuvia, joten täytynee etsiskellä jotain netistä.

Kimmo Lehtonen: Timbuktun hetket

Kirjahyllyjen selailussa (tekee sitä sitten kirjastossa tai kirjakaupassa) oleellista on periaatteessa mielenkiintoisten kirjojen osuus. Sellaisia kirjoja jotka oikeasti haluaa ei tarvitse eikä ole syytäkään olla kovin paljoa, koska hyllyn luota ei voi kuitenkaan lähteä kuin ehkä kassillinen kirjoja muassaan. Mutta jos silmät eivät hyllyä pyyhkiessään satu vähän väliä kirjaan, joka kiinnostaa ottaa käteen ja tutkia mistä siinä oikein on kyse, mieli turtuu, eikä tule tarttuttua oikein mihinkään.

Siksi pääkirjaston kaunokirjallisuushylly on pelottava. Jos ei tiedä täsmälleen mitä on hakemassa, juuttuu tuijottamaan hyllymetriä viiden eri Kilven teoksia eikä saa oikein otetta enää mistään.

Ja juuri siksi Kolmen sepän kirjakauppa on loistava paikka. Iloinen sekasotku filosofiaa, skifiä, koulukirjoja ja kaiken sortin yhteiskuntatieteitä sekä satunnaisesti ties mitä. Joka hyllyltä nousee käteen kirjoja jotka saattaisivat olla tutustumisen arvoisia.

Varsinaisestä menin hakemaan Uuden työn sanakirjaa (Kirjoittanen siitä tänne joskus myöhemmin; 500-sivuista sanakirjaa ei kuitenkaan lue läpi aivan samassa ajassa kuin 200-sivuista skifiä), mutta käteen sattui myös Ian Banksia, Fight club ja Timbuktun hetket. Timbuktun hetket ei ole Lehtosen parhaita kirjoja, mutta jos sen saa viidellä eurolla kovakantisena, ei tuota tarvitse kauaa miettiä.

Kustantamoiden tapa makuloida kaikki paitsi klassikkot ja päätalot pian uutuusarvon väljettyä on muuten todella vastenmielinen, eikö teistäkin? Tuntuu jotenkin moraalisesti väärältä tuhota kirjoja vain siksi ettei niitä satuttu (vielä) ostamaan. Loki-kirjoille pisteet siitä että yhdeksän vuotta vanhan kirjan löytää alennuksesta eikä vessapaperirullasta.

Osku Pajamäki: Ahne Sukupolvi

Osku on useimmiten ajoissa ja useimmiten oikeassa; jostain syystä muita ärsyttää kun poika asioita ymmärtää.

Niin, Markus Oskari on pääpiirteittäin oikeassa, eikä sitä voi oikein kiistää. Sen sijaan kirja on ohimennen sutaistu tekele, provokaatiojolla saa nimensä otsikoihin. Populistinen uho sopii vaalikirjaan toki kuin kirves päähän, mutta olisi edes yhden väitteen voinut perustella kunnolla asianmukaisin numerotiedoin.

Eläkejärjestelmä on aivan käsittämätön kusetus ja varainsiirto suurille ikäluokille kaikilta edeltäviltä ja varsinkin seuraavilta ikäpolvilta. Osku tuo tämän selvästi esille, mutta kun edes yksittäistapauksella olisi voinut koittaa osoittaa, että se "kokonaan itse maksettu" eläke on millään tavoin laskien maksettu itse vain 20-60%.

Kuten osku toteaa, hän on demareiden nuorin edustaja Helsingin valtuustossa. Jos hän olisi eduskunnassa muutoin kuin unelmissaan, olisi hän nuorin miespuolinen
edustaja yli kymmenen vuoden kaulalla. Tämä kaikki siis 36-vuoden nuoressa iässä (nuorimmat SDP:n miesedustajat ovat muuten Jouni Backman, Arto Bryggare ja Eero Heinäluoma, nyt alkaa pelottaa).

Oskulla ei ole valtaa, Oskua vituttaa. Osku tahtoo eduskuntaan. Soisin pääsevänkin, mutta jonkun pitäisi uudistaa kyllä poliittisen kirjoittamisen kulttuuriakin.

Angela Carter: Verinen kammio

Hävettää jo Despentesin kuvaaminen roskaksi, kun rupean ajattelemaankaan tätä Carterin mestariteosta. Takateksti lupailee (kammottavan kornin runoilun jälkeen) "Tarinoissa jotka kimaltelevat ja kummittelevat - outoja kultajyviä kirjailijalta, jonka pitelemätön kynä vuodattaa paperille tyylikkäitä, eroottisia, painajaismaisia proosan jalokiviä..." jne.

Luulin, että tämä olisi vähän heppoista eroottista kauhua. Erehdyin. Kyseessä olikin kokoelmallinen vanhojen satujen sekavia uudelleenfilmatisointeja, osa lähinnä juonimuistiinpanojen tasolla. Se erotiikka on sensuroitua Reginaa (kuten novellit muutenkin) ja kauhu ilmeisesti lähinnä nuoren naispäähenkilöän halua antautua suuren mystisen (vanhemman) miehen orjaksi. Tähän konseptiin sitten tungettu vanha satu jos toinenkin (Siniparta, parit kaunottaret ja hirviöt, punahilkka ja vähän vamppyyreitä).

Voin ymmärtää että tämä on julkaistu -79, sinänsä kai ihan arvostetunkin kirjailijan jonain välityönä, mutta mikäköhän tse-tse-kärpänen on innoittanut TK-Kustannuksen suomennustyöhän 90-luvulla? Tätä on saattanut ihmetellä joku muukin, kun
ei koko puljua tunnu enää olevan.

Kirjasto.sci.fi (mikä lienee ihmesivusto mutta hyvä nimi, tämäkin blogi meinasi ensin olla kirjasto mutta monimutkainen sanaleikki pakotti nykyiseen nimeen) sanoo "Carter was a notable exponent of magic realism, who added into it Gothic themes, violence, and eroticism. [...] Her work represents a successful combination of post-modern literary theories and feminist politics".

Pidän maagisesta realismista, olen ilman muuta feministi, ja harrastan myös aktiivisesti juurikin post-modernia kirjallisuutta, mutta valitettavasti on nyt vaan niin, että mitkään määritelmät tai joukkoon kuulumiset eivät sinänsä riitä tekemään kirjasta hyvää.

Virginie Despentes: Pane mua

Tämä nyt on näitä Liken roskapokkareita. Joo, tiedän että Pane mua oli jollain tapaa merkittävä naiskirjailijan kannanotto Ranskassa tai jotain, ja että kirjasta tehty leffa kohahdutti kai jotenkin skein (ilmeisesti en ole nähnyt sitä vaikka luulin, sekotin kai johonkin toiseen saman tyylin ranskalaisen naiskirjailijoiden
sekoiluteokseen 90-luvulta).

Mutta siis, jos kirjan kanessa lukee:

"Räävitön, lahjomaton, aito... Suosittelen!"
Tarja Lipponen / Trendi

...niin mitä muuta voi odottaa kuin roskaa. Noh, itsepä lainasin kirjastosta tietäen kyllä mitä odottaa.

Olihan tässä toki kovin feministinen idea, että trash-hengessä kuvattu järjetön amok-juoksu olikin kahden nuoren naisen, jotka kieltäytyivät enää alistumasta ympäristön roolimalleihin (huora, raiskattava, kiltti tyttöystävä, aika montaa roolia voi ympäristö odottaa yhdeltä naiselta), vaan varastivat sen sijaan itstuhoisen sankarin roolin. Mutta kun lähtökohtana on ottaa roskakirjallisuuden stereotyyppi, ja ideana muuttaa sitä yllättävällä tavalla, on lopputulos silti yleensä lähtökohdan mukainen. Lukekaa vaikka Homea (tai Pane mua) niin huomaatte.

Ranskalaisilla kirjailijoilla tuntuu olevan jokin kisa etsiä uusia lokeroita, joita ei ole vielä vallattu ja paaluttaa niitä itselleen. Sama ilmiö näkyy sekä filosofiassa että kaunokirjallisuudessa (jotka eivät toki sikäläisittäin ole kovin kaukana toisistaan). Aina pitää löytää positio jota ei ole vielä kellään; sen mielekkyys ei ole niin tärkeää. Ilmeisesti paikallinen kirjallinen julkisuus tukee moista tekniikkaa (vertaisin täkäläiseen, mutta mitä helvettiä on suomalainen kirjallinen julkisuus? Jari Tervo ja Tommy Taaberman Uutisvuodossa tai Arno kotro tilittämässä kännitouhujaan iltapäivälehdessä, ei helvetti).


Ps. Montako numeroa Trendin Velilehteä ehtii ilmestyä ennen kun se lopetetaan, veikkauksia otetaan vastaan. Itse veikkaisin kahta, joista siis ensimmäinen on jo ulkona ja toista lupaillaan ennen juhannusta.

Ata Hautamäki: Murha Käpylässä

Jäänyt postaukset toukokuussa aika vähiin. Toisaalta en myöskään lukenut juuri mitään, kun tein vaan täyspäiväisesti töitä. Nyt olin sitten viikon lomalla, ja vastaavasti kirjoja on jo kasa odottamassa että saan kommentoitua.

Nyt on kyllä aivan pakko todeta, että Hautamäki tuskin on itse asunut 50-luvulla Käpylässä, siksi idealisoidulta hänen tapansa kuvata sitä kuulostaa (ei niin että itsekään olisin). Plussaa toisaalta siitä, että turkulaisuus nähdään epäilyttävänä jo sinänsä. Kirjallisesta laadusta en nyt sano mitään, pienkustantajien dekkarit ovat oma lukunsa.

En muuten tiennyt, että Pohjolankadulla on ollut poliisiasema, aina sitä oppii uutta.

Vigdis Grímsdóttir: Nimeni on Ísbörg. Olen leijona

Tarinan voi kertoa monella tasolla. TArinan, jota päähenkilö kertoo toiselle, tarinan siitä kuinka hän sitä kertoo, ja tarinan siitä mitä kertominen hänelle merkitsee. Ja ne ovat sama tarina.

Jostain syystä koen vaistomaista epäluuloa kirjoja kohtaan, jotka on julkaistu pohjoismaisen ministerineuvoston tuella. Tuntuu että kirja on, jos ei nyt kirjoitettu, niin ainakin valittu ja käännetty byrokraattisena komiteatyönä siten että se kuvastaa mahdollisimman hyvin yhteispohjoismaisia demokraattisia arvoja. Tämähän on tietenkin aivan järjetön ennakkoluulo.

Todellisuudessa pohjosimaiden enuvosto antaa rahaa jotakuinkin mille tahansa käännökselle pohjoismaiselta kieleltä toiselle, joten sitä käytetään lähinnä kirjoihin, jotka muutenkin olisivat luultavasti kääntämisen arvoisia. Saapahan kustantamo (Like tässä tapauksessa) hiukan turvatumman diilin ja tuurilla hiukan enemmän voittoa (kääntäjillehän ei koskaan makseta kunnolla). Lopputuloksena islantilaista kirjallisuutta käännettäneen suomeksi hieman enemmän kuin italiaksi. Mikä on oikeastaan ihan okei.

Neil Gaiman: Unohdetut jumalat

Gaiman on hyvää vauhtia matkalla myöhempien aikojen Stephen Kingiksi. Väite voi kuulostaa kerettiläiseltä tai solvaukselta, mutta totta se on.

Kyllä, Gaiman kirjoittaa mystismillä leikkiviä "skifi-henkisiä" kirjoja ja hakee yhä samaa tunnelmaa kuin Sandmaneissa, mutta toisaalta onhan Kingkin genrekirjailija (kauhu), ei mikään teoreettisen valtavirran edustaja. Ja kuitenkin maailman myydyin kirjailija.

Molemmat kirjoittavat itsevarman ja yksinäisen (yleensä mies-) sankarin seikkailuista, joissa on yliluonnollisia elementtejä. Molemmat esittävät selkeitä arvoristiriitoja ja antavat päähenkilön tehdä oikeita ratkaisuja. Kummankin kirjat ovat todella helppolukuisia ja todella mukaansavetäviä. Ehkä menestyksen salaisuus on kirjoittaa siten, että kymmenvuotiaankin on helppo seurata mutta teemoista jotka vetoavat teineihin. Ihmiset kun ovat kumminkin henkisesti jompaa kumpaa suuren osan ajasta.

Molemmat, niin Gaiman kuin Kingkin, kirjoittavat ennen kaikkea Amerikasta, sen etsintäretkistä identiteettinsä ja historiansa perässä. Sillä Amerikka on Something Special, totta kai.

Tuula-Liina Varis: Toshiro Mifunen tiikeri

Tiedäthän tarinat, joissa ensin rakennetaan odotuksia ja sitten vedetään matto lukijan jalkojen alta kyynisellä loppuratkaisulla? Kuten vaikkapa SusuPetalin tarinoissa. Tämä käy varmasti hyvin kirjallisesta harjoituksesta (kuinka pitkälle lukijaa saa vedätettyä niin
että suunta on ilmeinen, mutta tämä ei tajua johdattelua), mutta onkin kertaluokkaa hankalampaa tehdä sama toisin päin, kertoa tarina, jonka lopussa lukija yllättyykin siitä, ettei maailma ollutkaan niin paha, että asiat olivatkin ihan hyvin. Tässä Tuula-Liina Varis onnistuu.

Oikeastaan kyynisyys on vain halpa pakotie, varma ja turvallinen ratkaisu tilanteeseen kuin tilanteeseen, eikä kukaan voi nauraa sinulle (eikä tämä ollut sinä-passiivi vaan puhuttelu), koska olettilanteen tasalla, ja tiedät että kaikki asiat ovat pohjimmiltaan kyseenalaisia ja naurettavia.

Jos ja kun kaikki väitteet ovat kiistanalaisia, kaikki uskomukset naiveja, ja kaikki totuudet vain sopivasta näkökulmasta esitettyä propagandaa, tarvitseeko tätä sitten eriskeen sanoin tai asenteella osoittaa? Totuudesta joku toinen kerta enemmän, mutta itseäni on alkanut viimeaikoina miellyttää tapa nähdä asiat sellasena kuin ne itsensä esittelevät, ei kyynisen suojapleksin läpi.

Kirgiisi.
Voi perkele!

Jon McGregor: Jos kukaan ei puhu siitä mikä on tärkeää

Mitä tapahtuu, jos kukaan ei puhu siitä mikä on tärkeää? No, elämä jatkuu normaaliin tapaansa, koska harvemminhan kukaan puhuu mistään tärkeästä. Päin vastoin, tärkeistä asioista vaietaan, ja huomio kiinnittyy lillukanvarsiin (jotka on toki syytä huomata jottei niihin kompastuisi, mutta mielenkiintoisinta lillukassa on silti herkullisen näköinen marja).

Tärkeät asiat sanotaan ilmeillä, eleillä ja sanojen väliin jäävillä tauoilla. Joskus myös sanoilla, mutta silloinkin ne jäävät sanojen taakse, ja pinnassa näkyy vain heijastus lillukoista, tai ehkä sittenkin ulpukoista.

Luin kirjan loppuun jo torstaiaamuna, ja olen viimeiset pari päivää jahkaillut ihmetellen, miten sanoisin, osaamatta kirjoittaa sitä minkä koen. Kuten jahkailevat McGregorin henkilötkin, ja koko kirja. Osaamatta sanoa, että Jos kukaan ei puhu siitä mikä on tärkeää on ehkä yksi parhaista lukemistani kirjoista.

Lattea toteamus, eikä kanna mukanaan sitä kuvaa johon viittaa, mutta ehkä silti paikallaan. Harvoin sanat muutenkaan kuvaa osaisivat kuljettaa, liekö tuo edes mahdollista. Ehkä ne vaan parhaimmillaan katalysoivat kuvan, piirtävät sen esiin väreillä, jotka lukija niille tarjoaa. Mcgregir sana piirtävät. Ne piirtävät tavat, joilla ihmiset jättävät sanomatta, tai katsovat toistensa ohi, mutta myös ne pienet eleet, jotka sittenkin puhuvat tärkeistä asioista. Ehkä eniten lupaa se, kun isä ottaa kaukosäätimen ja painaa punaista nappia.

Journalismikritiikin vuosikirja 2006

Liekö ollut vähän tylsä uutisvuosi, kun kirja oli lähinnä Bodomia, blogeja ja toimituskäytäntöjen muutoksia. Melko tylsää oli verraatuna siihen kun joskus -00 Olli Kivinen kieltäytyi hyväksymästä väitettä, että Kosovon sodasta ei olisi saanut suomalaisista medioista oikeaa kuvaa (onpa sekava lausehirviö). Tällä kertaa kukaan ei tuntunut väittävän mitään aivan järjetöntä, tai sitten olen vaan tullut vanhaksi enkä enää koe asioita henkilökohtaisesti tai jaksa innostua.

Karpela-shown osalta mielenkiintoinen huomio oli, että kaikki pahiten ajojahtiin ryhtyneet toimittajat olivat itse asiassa melko pientä piiriä, entisiä ja nykyisiä iltsikalaisia. Ei niin että Karpelaa puolustaisin hyvänä poliitikkona (Hänen myöhemmät vaiheensahan ovat tehokkaasti vierottaneet kaikki teknologiasta mitään ymmärtävät), mutta ei voi välttyä ajatukselta että järjetön yksityiselämään ja mediasuhteeseen keskittyvä ajojahti poltti moottoreissaan lähinnä naisvihaa ja pelkoa.

Niin, ja blogeista. Huvittavasti toimittajat ja tiedotustutkijat tun tuvat näkevän blogit jotenkin lähinnä uutismedian jatkeena tai korvikkeena (vähän näkökulmasta riippuen). Toki tämäkin blogi nyt osallistuu ikuiseen Karpela-keskusteluun aivan teorioiden mukaisesti, mutta pääpaino on kyllä jossain aivan muualla. Kuten on ehkä 99 prosentissa blogeista. Arvon journalistit, kertokaa ihmeessä miten neuleblogit uhkaavat asemaanne neulemediana? Tai nehän juuri uhkaavatkin, koska miksi kukaan ostaisi kalliita ompelulehtiä, paitsi kaavojen ja mallien takia, ja jos ne saa halvemmalla jonkun blogista, parhaimmillaan vielä siten, että tuntee tekijän ja voi luottaa tämän näkemykseen ohjeen helppoudesta tai tuloksen hyvyydestä.

Blogit eivät ehkä uhkaa journalismia mitenkään vakavissaan, mutta taloudellisille rakenteille, joiden varassa journalismia harjoitetaan ne voivat olla pahasta, koska varastavat ihmisten ajan ja kiinnostuksen, so. julkisuuden.

Aiheen tiimoilta muuten löytyi siitä vuosikirjasta -00:sta (jaksoin sitten kaivaa sen hyllystä muistellakseni vanhoja hyviä aikoja) Seija Ridellin loistava artikkeli joka aavistelee monia bloggaukseen sitten liitettyjä teemoja paljon osuvammin kuin mikään tämänvuotisista blogiartikkeleista. Ja tämä siis aikana kun kukaan suomessa ei ollut kuullutkaan blogeista.

Ihanaa, nyt kun osallistun blogiversumin toimintaan tällä syvällisellä panoksellani, ehkä kohta joku linkkaa tänne ja minusta tulee suuri bloggaajasankari jonka suosiosta kaikki kilpailevat!

Stanislaw Lem: Voittamaton

Neuvostoskifi on jännää (ja joo, tiedän että Lem on puolalainen). Jonkinlaista toiseutta anglilaisen filosofisen perinteen vahvasti hallitsemassa skifissä. Samaan aikaan äärimmäisen teknologiauskoista ja -lähtöistä ja toisaalta kietoutuu ihmisyyden ympärille.

Philip K. Dick piti Stanislaw Lemiä (itsensä lisäksi) ainoana mielenkiintoisena
skifi-kirjailijana kunnes päätyi -74 sille kannalle että Lem on luultavasti komitea eikä yksilö.

Meillä on voima nähdä totuuteen. Mitä näkee muut? Heitä me säälimme.

Margaret Weis & Tracy Hickman: Veltajan tahto (profeetan ruusu I)

Tätä blogia alottaessa ajatuksena oli kirjata ylös mitä kaikkea sitä tulee oikein luettua. Oheistuotteena oli tarkoitus tällä tavoin ohjata lukemista samalla järkevämpiin uomiin. Luen näet kohtuuttoman paljon paskaa.

Nyt sorruin jo metabloggaukseen ja pateettiseen selittämiseen, mutta mitä muuta
tästäkin teoksesta voi oikein sanoa? Eipä noussuut mieleen juuri muuta kuin että kaikkea sitä tuleekin luettua. Täytyy tosin myöntää että on Weis & hickmanilla
yritystä vähän enemmän kuin Eddingsillä vaikkei kirjallisia lahjoja ehkä olekaan (tai voihan kädettömyys toki olla osin halvan pikakäännöksen ansiota, joskin englanniksi luetut death gatet eivät juuri tue tätä teoriaa)

ps. Karmeita kansikuvia ne näihin Jalavalla tunkevat

Anja Snellman: Lyhytsiipiset

Oli järvi, oli murha. Oli neljäkymmentä vuotta, ja sekalaista triviaa luomassa ajankuvaa yhteiskunnasta, joka muuttui sinä aikana. Oli vanheneva kirjailija, puute ideoista ja tarve kertoa kansallisesta muutoksesta. Oli lehdistön ikuisuusaihe, joka koki uutta tulemistaan.

Tuli kirja.

Ymmärrän, mitä Kauranen tässä hakee, Lyhytsiipiset on irrallisista lähes satunnaisesti järjestetyistä paloista muodostuva tarina joka silti pysyy kasassa. Mutta en voi välttää ajattelemasta, että Sonja O kävi täällä aika kauan sitten.

Mika Kametsky: Strateginen johtaminen

Bisneskirjat ja työelämäoppaat ovat hyvää metrolukemista. Ne on kirjoitettu lyhytjännitteisille ihmisille jotka eivät harrasta lukemista (hieno stereotypia) ja siksi niitä voi lukea aina 10 min kerrallaan ja huomenna taas lisää. Aiheet myös liippaavat sen verran läheltä omaa kokemusta, että niihin osaa suhtautua jotenkin, mutta eivät kuitenkaan ole mitään mihin tarvitsisi oikeasti ottaa jotain kantaa.

Jäikö tästä nyt sitten jotain käteen? Muuta kuin että näkemysvaje on lähes luonnonlaki, koskien myös kirjailijoita (on niin helppoa olla ilkeä jos ei ole muuta sanottavaa)? No, alun selitykset startegioista, visioista, missioista ja niin pois päin selvensivät vähän mitä niistä puhumalla yritetään sanoa, mutta loppupää kirjasta oli selkeästi kirjoitettu tekemällä ensin sisällysluettelo ja pakottamalla sitten tekstiä joka kappaleeseen.

Margaret Weis & Tracy Hickman: Kadonneen kuun lohikäärmeet

Mitä pitäisi sanoa kirjasta, josta ei 200 sivun jälkeen osaa sanoa onko lukenut sen aiemmin? Kuinka on mahdollista unohtaa niin täysin kaikki siinä käsitelty (jaa niin mikä siis)?

Tapani lukea tusinafantsua on eri. En lue edes skifiä samalla tapaa vajoten läpi koko kirjan, pysähtymättä mihinkään, miettimättä mitään ja kokien kirjan maailman sellaisenaan. Tosin olen ehkä menettämässä taitoni, kun toisinaan poikkeuksellisen paska lause tai kökkö tapa käsitellä henkilöitä rupesi hyppimään silmille.

Tusinafantsu on nykypäivän herttasarjaa. Sitä tuotetaan suuria määriä nopeasti tiukkojen konventioiden mukaisesti. Juonikaava ei ole aina sama (vaikka aika usein kyllä orpo kuninkaanpoika löytää outoja kykyjä itsestään ja pelastaa maan/maailman), mutta ihmissuhteet ovat prozakilla lantrattuja, hyvät hyviä ja pahat pahoja ja maailma muutenkin hullunkurisen naivi.

Mutta miksi oikeastaan lukea kirjallisuutta, joka on kirjallisesti paskaa, jonka juoni ei ole kovin vetävä tai mielenkiintoinen ja jonka henkilötkin ovat epäuskottavia stereotyyppejä? Ehkä juuri siksi. Tai ihan vaan koska on lukenut kaikki aiemmatkin sarjan n+1 osaa. Eddingsien lukemisen sentään sain lopetettua aikanaan, muut suomennetut roskat on yhä pakko lukea kunhan kirjastoon ilmaantuvat.

Niin, ja olen muuten kohtuullisen varma että olen lukenut tämän ennenkin. Muutamat yksityiskohdat tuntuivat siksi tutuilta.

Mari Mörö: Pulukeikka

- Mikä on tyhmyyden huipentuma?
- No
- Elviksen serkku.

- Jos joku väittää tuntevansa elviksen serkun, se on Hiler-kortin vastine epäuskottavuudessa. Mikään ei ole sitä tyhmempää, paitsi idiootti joka uskoo sen. Siis Elviksen vitun serkku, ja Jeesuksen peräpukamat varmaan saman tien.

Elviksellä tietenkin on serkkuja, useitakin, joista Donna Presley Early (omaa sukuaan ihan vaan Early) teki uraakin elviksen serkkuna. Mikä vaan alleviivaa alkupeäristä tosiasiaa, eli jos joku väkittää olevansa Elviksen serkun ystävä, älä usko.

Aina on ollut herkkäuskoisia idiootteja, ja itse kullekin meistä kokee epäilemättä hetkiä, jolloin tulee uskoneeksi asioita joita ei pitäisi. Mutta miksi meillä on kirjallijoita jotka rakentavat koko kirjan moisen idiotismin varaan sitä edes näkemättä epäuskottavana.

Minä uskon Elvikseen, Gibsoniin ja pyhään rock'n'rolliin.
Aamen



ps. Sitäpaitsi jos kirjoissa on useita kertojia ja näkökulman vaihteluita, siinä on yleensä jokin idea eikä kyse ole vain satunnaisesta haahuilusta. Nih. Tänään kirjoitankin saatanan hamsterin näkökulmasta.

Jukka Heikkilä: Tyranni

Joskus illalla aloitettu kirja täytyy lukea loppuun, vaikka se kestäisi kuuteen. Tätä kutsutaan poikamieselämäksi (vai onkohan minulle jätetty kertomatta jotain? Hieman ihmetyttää se kaikki glorifiointi kun kyse on kuitenkin siitä että voi lukea pitkään sängyssä...) Ilmiöllä ei ole juurikaan tekemistä luetun kirjan kanssa, pikemminkin tilanteen. Mutta fiksummat valitsevat niissä tilanteissa kirjoja joissa on alle neljäsataa sivua, jolloin seuraavanakin päivänä saattaa olla merkkejä aivotoiminnasta. Niin, ja toisten naapurissa ei ole saatanan kirkkoa joka kokee tarpeelliseksi aloittaa audiopingiksen joka aamu ennen kymmentä. Puhumattakaan kesä-ajastasta joka tulee ja tappaa. Niin, ja se aivotoiminta.

Heikkilä olisi lajityyppinsä tusinaedustaja, jos antiikin historiallisia romaaneja kirjottaisi joku muukin (Waltari on eri kastissa). Koko homma seisoo tai oikeastaan katuu juonensa varassa. Jos tätä lukisi päiväsaikaan voisi iskeä epäilys, mutta yö pyhittää tarinan, ja jos on luettava, niin on luettava. Ja ehkä juonenkuljetus sentään voittaa Kansojen historian.

Oikeastaan ongelma voi (kauppatieteellisen koulutuksen lisäksi - se ei voi tehdä hyvää kirjailijalle) olla liika aitous. On varmasti hankalaa koittaa kasata uskottavat motiivit niinkin päättömälle kohkaukselle kuin keskimääräinen ihmiselämä, jokaisella meistä on siinä hankaluuksia huolimatta vuosikymmenten harjoituksesta itsepetoksessa. Todellisuus ei vaan kerta kaikkiaan ole uskottava.

Ja pitäisi varmaan hankkia uusi puhelin. Eihän noita kuvia kehtaa julkaista. Tunnetustihan avokätinen Nokian sponsorointi korvaa taiteelliset vajeet - niin yksityiselämässä kuin politiikassakin.

Gilles Thomas: Merkityt miehet

Jotkut (tuo poleeminen subjekti) väittävät että skifi ei ole hyvää kirjallisuutta, ja ovat siinä aivan oikeassa. Hyvä skifi ei mitenkään välttämättä eikä useimmiten ole hyvää kirjallisuutta.

Hyvä skifi perustuu ideaan, jota sitten pyöritellään ja katsellaan eri suunnilta ja jonka vaikutuksia pohditaan. Idea on usein tekninen keksintö, toisinaan tapa miten maailma voisi toimia. Tai jotain aivan muuta (uusi ja yllättävä on aina plussaa) Henkilöt saattavat olla melko ohuita, kerronta välttävää ja kieli mitäänsanomatonta, mutta jos idea on riittävän hyvä ja sen käsittely toimii, tulosta voi pitää hyvänä.

Sitten on tietysti myös huonoa skifiä. Seikkailukirjoja avaruudessa, tai jotain paskaa. Tarpeetonta sanoakaan, kumpaan kastiin otsikon kirja kuuluu.

Oikeastaan skifiä on kolmea eri luokkaa, jotka ovat omia genrejään, siten että jokaisen sisällä on erilaiset kriteerit hyvyydelle, eikä genrejen välillä voi kovin hyvin vertailla "hyvyyttä". On yhteiskunnallista skifiä, hard skifiä ja huonoa skifiä. Huonokin skifi voi siis olla hyvää, hyvää huonoa skifiä.

Kokonaan toinen kysymys sitten on, mikä erottaa hyvän huonosta. Mitään yleisluontoista hyvyyden kriteeriä ei tietenkään olekaan, mutta ehkä jonkinlainen korrelaatio ymmärrykseen siitä mitä on tekemeässä. Mestariteoksia ei synny vahingossa, eikä edes hyvää kirjallisuutta, harvemmin ruokaakaan.

Varsinaiset hyvyyden määritelmät ovat kuitenkin aina lokaaleja, ja aina relativistisia. Ei ole hyvää kirjaa ilman huonoa, ja hyvään elokuvaan vertaaminen ei kerro kirjasta juuri mitään.

Frans Kafka: Rangaistussiirtolassa (kokoelmasta Kootut kertomukset)

Mitä oikeastaan on koneen käyttäjän moraali?

Jos mies käyttää kidustuskonetta, on helppo sanoa, että hän on vastuussa kidutuksesta, ja vaikka hän vain huoltaisi sitä, on tilanne vielä melko selkeä. Mutta entä jos pikkuteini toimii hissipoikana ja ajaa mafiosoja yläkertaan kiduttamaan velallisia, mikä on hänen vastuunsa? Tai jos IBM kehittää kortisto-ohjelmat juutalaisten hallintaa varten...

Niinkään ei nyt kiinnosta miettiä, onko kukakin vastuussa maailman pahuudesta ja kuinka heitä tulisi paheksua. Ennemminkin etsin näkemystä siitä, kuinka välillistä vastuuta tulisi pohtia. Mutta tuomita ei kannata.

Pirkko Saisio: Voimattomuus

Viime kädessä kirjallisuudessa on kyse siitä miten sanotaan, ei mitä sanotaan. Tämä on hiukan tyly toteamus kun puhutaan Saisiosta, jolle kuitenkin vanhana kommarina taide (oli se sitten teatteri tai kirjallisuus) on ollut juuri tapa osoittaa maailman epäkohtia.

Mutta ei minua niinkään kiinnosta vertailla mainosjupin ja leipääntyneen leipäpapin sielunmaisemia, jos vaihtoehtona on uppoutua siihen nerokkaan kauniiseen rakenteeseen, jossa yksittäisten ihmisten ristiriitaiset ajatukset punovat kokonaisuutta ilman että varsinaiseen reaalimaailmaan tarvitsisi juurikaan mennä. Maailma ei olekaan se mitä kaikki näemme, vaan summa siitä mitä kukin koemme. Tai ehkä sittenkin juuri yhdessä koettu.

Toinen mieleen juolahtanut ajatus oli, kuinka oma näkökulma on aina oikeampi kuin kenekään muun, kuinka jokainen tulkitsee tilannetta aina paremmin kuin muut, jotka ovat oikeastaan aika helposti ennakoitavissa.

Niin, ja Saision uudempi tuotanto on kyllä parhaasta päästä täkäläistä kirjallisuutta.

Ilon ja kivun kääntöpiiri - afrikkalaisia novelleja Saharasta etelään

Olen sellainen ihminen, joka katsoo venäläisiä taide-elokuvia ja lukee afrikkalaista kirjallisuutta. Mutta missä määrin lukemisen motiivi on oman kuvan luominen? Olisiko jotenkin aidompaa lukea vain sellaista johon uppoutuu ja johon spontanisti haluaa aina palata?

Aitoudesta kohta lisää, mutta ensin muutama sana novelleista (ja Afrikasta). En ole koskaan käynyt Agadiriä syvemmällä, mutta voin silti sanoa, että afrikkalainen kirjallisuus on kovin kertovaa, kirjeitä, kertomuksia, tilannekuvauksia. Ei postmodernia sanaleikkiä tai kasvutarinoita. Sanat ovat olemassa kantaakseen kertomusta ja henkilöiden tunteet näkyvät vain heidän toimissa, jos niissäkään.

Voisi tietty miettiä, onko afrikkalainen (vulgaari yleistys muuten) tapa ilmaista erilainen siten, etten eurooppalaisena voi täysin ymmärtää sitä. Selitys vetoaa kulttuurirelativistin vaistoon ja jättää tyylikkäästi arvottamatta eroja, mutta en voi välttyä ajattelemasta että eurooppalaisen romaaniperinteen vuosisadat ovat se ero, mikä tässä näkyy. Novellien tyyli toi välillä mieleen viikinkisaagat, mutta siinä lienee kyse lähinnä liiallisen snobbailun luomasta illuusiosta.

Sanoakseni jotain yksittäisistä novelleistakin, eniten minuun vetosivat Ken Saro-Wiwan Afrikka rikkoo valonsa ja Fatmata Contethin Kirje sisarilleni. Ehkä siksi, että niissä oli eniten tietoisuutta tyylistä, mitä olen kirjallisuudesta jotenkin oppinut etsimään.

Niin, ja aitoudesta vielä. En pidä siitä.

Ajatus siitä että ihminen olisi jotakin "oikeasti" ja kaikki mikä näkyy olisi jaettavissa "aitoon" (sen oikean mukaiseen) ja "epäaitoon" (teeskenneltyyn, jota ihminen tekee vain pettääkseen itseään tai muita) on aivan älytön, eikä ymmärtääkseni edes vastaa juuri minkään ihmistä tutkivan tieteen käsitystä siitä miten homma toimii.

Petosta toki löytyy, niin itse- kuin muutakin, mutta se ei tarkoita että olisi jokin oikea minä jota pitäisi aina seurata kuin hippi uusinta guruaan. Se, että toiminnan taustalla on jokin prosessi jota voi ymmärtää eikä spontaani selityksetön innostus, ei tee siitä teeskentelyä.

Kuten ylläsanotusta ehkä voi arvata, afrikkalaiset novellit eivät varsinaisesti imaisseet minua maailmaansa. Luin ne silti, koska olen sellainen ihminen, joka katsoo venäläisiä taide-elokuvia ja lukee afrikkalaista kirjallisuutta.