sunnuntai 3. syyskuuta 2006


Suomeruotsalainen melankolia on ihan oma lajinsa. Samaa surumielistä mutta silti jotenkin positiivista fatalismia en muista löytäneeni mistään muusta kuin suomenruotsalaisesta kirjallisuudesta. Että kuollaan tässä kaikki ja isoisien synnit
kostautuvat eikä sille mitään voi, mutta no, elämä jatkuu.

Hatusta kiskomalla voisi sanoa, että suomenruotsalaisten historiallinen asema yksilöinä hyvin pärjäävinä, mutta ryhmänä kuihtuvana vähemmistönä voi luoda tämän sentimentaalisen muistelun ilmapiirin, varsinkin sukuromaaneihin.

Monet tutut ovat pitäneet Westöä tylsänä, mutta itse koen juuri tämän mainitun suomenruotsalaisen melankolian jotenkin viehättävänä ja vetoavana. Liekö sitten sukuyhteys ankkalammikolle vai mistä johtunee.

Hassua oli myös huomata, miten suomennetusta kielestä voi lukea ruotsin läpi, kuinka yhteydestä näkee suoraan mitkä lauseet ovat olleet alkuteoksessakin suomeksi ja mitkä ovat käännöstä. Ja dialogeja tuli käännettyä päässä simultaanisti ruotsiksi, kun niiden henki vaan välillä vaati sitä. Ehkä pitäisi lukea seuraava Westö ruotsiksi niin välttyisi moiselta, saa vaan nähdä mitä siitäkin tulee kun en ole taas pariin vuoteen edes höblän vertaa ruotsia lukenut.

Isän nimen Werner on muuten kirjallisena hahmona Westön ironinen omakuva, yhteen aiheeseen ja käsittelytapaan juuttunut kirjailija.

Ei kommentteja: