torstai 27. huhtikuuta 2006

Neil Gaiman: Unohdetut jumalat

Gaiman on hyvää vauhtia matkalla myöhempien aikojen Stephen Kingiksi. Väite voi kuulostaa kerettiläiseltä tai solvaukselta, mutta totta se on.

Kyllä, Gaiman kirjoittaa mystismillä leikkiviä "skifi-henkisiä" kirjoja ja hakee yhä samaa tunnelmaa kuin Sandmaneissa, mutta toisaalta onhan Kingkin genrekirjailija (kauhu), ei mikään teoreettisen valtavirran edustaja. Ja kuitenkin maailman myydyin kirjailija.

Molemmat kirjoittavat itsevarman ja yksinäisen (yleensä mies-) sankarin seikkailuista, joissa on yliluonnollisia elementtejä. Molemmat esittävät selkeitä arvoristiriitoja ja antavat päähenkilön tehdä oikeita ratkaisuja. Kummankin kirjat ovat todella helppolukuisia ja todella mukaansavetäviä. Ehkä menestyksen salaisuus on kirjoittaa siten, että kymmenvuotiaankin on helppo seurata mutta teemoista jotka vetoavat teineihin. Ihmiset kun ovat kumminkin henkisesti jompaa kumpaa suuren osan ajasta.

Molemmat, niin Gaiman kuin Kingkin, kirjoittavat ennen kaikkea Amerikasta, sen etsintäretkistä identiteettinsä ja historiansa perässä. Sillä Amerikka on Something Special, totta kai.

keskiviikko 26. huhtikuuta 2006

Tuula-Liina Varis: Toshiro Mifunen tiikeri


Tiedäthän tarinat, joissa ensin rakennetaan odotuksia ja sitten vedetään matto lukijan jalkojen alta kyynisellä loppuratkaisulla? Kuten vaikkapa SusuPetalin tarinoissa. Tämä käy varmasti hyvin kirjallisesta harjoituksesta (kuinka pitkälle lukijaa saa vedätettyä niin
että suunta on ilmeinen, mutta tämä ei tajua johdattelua)
, mutta onkin kertaluokkaa hankalampaa tehdä sama toisin päin, kertoa tarina, jonka lopussa lukija yllättyykin siitä, ettei maailma ollutkaan niin paha, että asiat olivatkin ihan hyvin. Tässä Tuula-Liina Varis onnistuu.

Oikeastaan kyynisyys on vain halpa pakotie, varma ja turvallinen ratkaisu tilanteeseen kuin tilanteeseen, eikä kukaan voi nauraa sinulle (eikä tämä ollut sinä-passiivi vaan puhuttelu), koska olettilanteen tasalla, ja tiedät että kaikki asiat ovat pohjimmiltaan kyseenalaisia ja naurettavia.

Jos ja kun kaikki väitteet ovat kiistanalaisia, kaikki uskomukset naiveja, ja kaikki totuudet vain sopivasta näkökulmasta esitettyä propagandaa, tarvitseeko tätä sitten eriskeen sanoin tai asenteella osoittaa? Totuudesta joku toinen kerta enemmän, mutta itseäni on alkanut viimeaikoina miellyttää tapa nähdä asiat sellasena kuin ne itsensä esittelevät, ei kyynisen suojapleksin läpi.

Kirgiisi.
Voi perkele!

lauantai 22. huhtikuuta 2006

Jon McGregor: Jos kukaan ei puhu siitä mikä on tärkeää

Mitä tapahtuu, jos kukaan ei puhu siitä mikä on tärkeää? No, elämä jatkuu normaaliin tapaansa, koska harvemminhan kukaan puhuu mistään tärkeästä. Päin vastoin, tärkeistä asioista vaietaan, ja huomio kiinnittyy lillukanvarsiin (jotka on toki syytä huomata jottei niihin kompastuisi, mutta mielenkiintoisinta lillukassa on silti herkullisen näköinen marja).

Tärkeät asiat sanotaan ilmeillä, eleillä ja sanojen väliin jäävillä tauoilla. Joskus myös sanoilla, mutta silloinkin ne jäävät sanojen taakse, ja pinnassa näkyy vain heijastus lillukoista, tai ehkä sittenkin ulpukoista.

Luin kirjan loppuun jo torstaiaamuna, ja olen viimeiset pari päivää jahkaillut ihmetellen, miten sanoisin, osaamatta kirjoittaa sitä minkä koen. Kuten jahkailevat McGregorin henkilötkin, ja koko kirja. Osaamatta sanoa, että Jos kukaan ei puhu siitä mikä on tärkeää on ehkä yksi parhaista lukemistani kirjoista.

Lattea toteamus, eikä kanna mukanaan sitä kuvaa johon viittaa, mutta ehkä silti paikallaan. Harvoin sanat muutenkaan kuvaa osaisivat kuljettaa, liekö tuo edes mahdollista. Ehkä ne vaan parhaimmillaan katalysoivat kuvan, piirtävät sen esiin väreillä, jotka lukija niille tarjoaa. Mcgregir sana piirtävät. Ne piirtävät tavat, joilla ihmiset jättävät sanomatta, tai katsovat toistensa ohi, mutta myös ne pienet eleet, jotka sittenkin puhuvat tärkeistä asioista. Ehkä eniten lupaa se, kun isä ottaa kaukosäätimen ja painaa punaista nappia.

keskiviikko 19. huhtikuuta 2006

Journalismikritiikin vuosikirja 2006

Liekö ollut vähän tylsä uutisvuosi, kun kirja oli lähinnä Bodomia, blogeja ja toimituskäytäntöjen muutoksia. Melko tylsää oli verraatuna siihen kun joskus -00 Olli Kivinen kieltäytyi hyväksymästä väitettä, että Kosovon sodasta ei olisi saanut suomalaisista medioista oikeaa kuvaa (onpa sekava lausehirviö). Tällä kertaa kukaan ei tuntunut väittävän mitään aivan järjetöntä, tai sitten olen vaan tullut vanhaksi enkä enää koe asioita henkilökohtaisesti tai jaksa innostua.

Karpela-shown osalta mielenkiintoinen huomio oli, että kaikki pahiten ajojahtiin ryhtyneet toimittajat olivat itse asiassa melko pientä piiriä, entisiä ja nykyisiä iltsikalaisia. Ei niin että Karpelaa puolustaisin hyvänä poliitikkona (Hänen myöhemmät vaiheensahan ovat tehokkaasti vierottaneet kaikki teknologiasta mitään ymmärtävät), mutta ei voi välttyä ajatukselta että järjetön yksityiselämään ja mediasuhteeseen keskittyvä ajojahti poltti moottoreissaan lähinnä naisvihaa ja pelkoa.

Niin, ja blogeista. Huvittavasti toimittajat ja tiedotustutkijat tun tuvat näkevän blogit jotenkin lähinnä uutismedian jatkeena tai korvikkeena (vähän näkökulmasta riippuen). Toki tämäkin blogi nyt osallistuu ikuiseen Karpela-keskusteluun aivan teorioiden mukaisesti, mutta pääpaino on kyllä jossain aivan muualla. Kuten on ehkä 99 prosentissa blogeista. Arvon journalistit, kertokaa ihmeessä miten neuleblogit uhkaavat asemaanne neulemediana? Tai nehän juuri uhkaavatkin, koska miksi kukaan ostaisi kalliita ompelulehtiä, paitsi kaavojen ja mallien takia, ja jos ne saa halvemmalla jonkun blogista, parhaimmillaan vielä siten, että tuntee tekijän ja voi luottaa tämän näkemykseen ohjeen helppoudesta tai tuloksen hyvyydestä.

Blogit eivät ehkä uhkaa journalismia mitenkään vakavissaan, mutta taloudellisille rakenteille, joiden varassa journalismia harjoitetaan ne voivat olla pahasta, koska varastavat ihmisten ajan ja kiinnostuksen, so. julkisuuden.

Aiheen tiimoilta muuten löytyi siitä vuosikirjasta -00:sta (jaksoin sitten kaivaa sen hyllystä muistellakseni vanhoja hyviä aikoja) Seija Ridellin loistava artikkeli joka aavistelee monia bloggaukseen sitten liitettyjä teemoja paljon osuvammin kuin mikään tämänvuotisista blogiartikkeleista. Ja tämä siis aikana kun kukaan suomessa ei ollut kuullutkaan blogeista.

Ihanaa, nyt kun osallistun blogiversumin toimintaan tällä syvällisellä panoksellani, ehkä kohta joku linkkaa tänne ja minusta tulee suuri bloggaajasankari jonka suosiosta kaikki kilpailevat!

maanantai 17. huhtikuuta 2006

Stanislaw Lem: Voittamaton

Neuvostoskifi on jännää (ja joo, tiedän että Lem on puolalainen). Jonkinlaista toiseutta anglilaisen filosofisen perinteen vahvasti hallitsemassa skifissä. Samaan aikaan äärimmäisen teknologiauskoista ja -lähtöistä ja toisaalta kietoutuu ihmisyyden ympärille.

Philip K. Dick piti Stanislaw Lemiä (itsensä lisäksi) ainoana mielenkiintoisena
skifi-kirjailijana kunnes päätyi -74 sille kannalle että Lem on luultavasti komitea eikä yksilö.

Meillä on voima nähdä totuuteen. Mitä näkee muut? Heitä me säälimme.

Margaret Weis & Tracy Hickman: Veltajan tahto (profeetan ruusu I)


Tätä blogia alottaessa ajatuksena oli kirjata ylös mitä kaikkea sitä tulee oikein luettua. Oheistuotteena oli tarkoitus tällä tavoin ohjata lukemista samalla järkevämpiin uomiin. Luen näet kohtuuttoman paljon paskaa.

Nyt sorruin jo metabloggaukseen ja pateettiseen selittämiseen, mutta mitä muuta
tästäkin teoksesta voi oikein sanoa? Eipä noussuut mieleen juuri muuta kuin että kaikkea sitä tuleekin luettua. Täytyy tosin myöntää että on Weis & hickmanilla
yritystä vähän enemmän kuin Eddingsillä vaikkei kirjallisia lahjoja ehkä olekaan (tai voihan kädettömyys toki olla osin halvan pikakäännöksen ansiota, joskin englanniksi luetut death gatet eivät juuri tue tätä teoriaa)

ps. Karmeita kansikuvia ne näihin Jalavalla tunkevat

lauantai 15. huhtikuuta 2006

Anja Snellman: Lyhytsiipiset


Oli järvi, oli murha. Oli neljäkymmentä vuotta, ja sekalaista triviaa luomassa ajankuvaa yhteiskunnasta, joka muuttui sinä aikana. Oli vanheneva kirjailija, puute ideoista ja tarve kertoa kansallisesta muutoksesta. Oli lehdistön ikuisuusaihe, joka koki uutta tulemistaan.

Tuli kirja.

Ymmärrän, mitä Kauranen tässä hakee, Lyhytsiipiset on irrallisista lähes satunnaisesti järjestetyistä paloista muodostuva tarina joka silti pysyy kasassa. Mutta en voi välttää ajattelemasta, että Sonja O kävi täällä aika kauan sitten.

Mika Kametsky: Strateginen johtaminen


Bisneskirjat ja työelämäoppaat ovat hyvää metrolukemista. Ne on kirjoitettu lyhytjännitteisille ihmisille jotka eivät harrasta lukemista (hieno stereotypia) ja siksi niitä voi lukea aina 10 min kerrallaan ja huomenna taas lisää. Aiheet myös liippaavat sen verran läheltä omaa kokemusta, että niihin osaa suhtautua jotenkin, mutta eivät kuitenkaan ole mitään mihin tarvitsisi oikeasti ottaa jotain kantaa.

Jäikö tästä nyt sitten jotain käteen? Muuta kuin että näkemysvaje on lähes luonnonlaki, koskien myös kirjailijoita (on niin helppoa olla ilkeä jos ei ole muuta sanottavaa)? No, alun selitykset startegioista, visioista, missioista ja niin pois päin selvensivät vähän mitä niistä puhumalla yritetään sanoa, mutta loppupää kirjasta oli selkeästi kirjoitettu tekemällä ensin sisällysluettelo ja pakottamalla sitten tekstiä joka kappaleeseen.

torstai 13. huhtikuuta 2006

Margaret Weis & Tracy Hickman: Kadonneen kuun lohikäärmeet


Mitä pitäisi sanoa kirjasta, josta ei 200 sivun jälkeen osaa sanoa onko lukenut sen aiemmin? Kuinka on mahdollista unohtaa niin täysin kaikki siinä käsitelty (jaa niin mikä siis)?

Tapani lukea tusinafantsua on eri. En lue edes skifiä samalla tapaa vajoten läpi koko kirjan, pysähtymättä mihinkään, miettimättä mitään ja kokien kirjan maailman sellaisenaan. Tosin olen ehkä menettämässä taitoni, kun toisinaan poikkeuksellisen paska lause tai kökkö tapa käsitellä henkilöitä rupesi hyppimään silmille.

Tusinafantsu on nykypäivän herttasarjaa. Sitä tuotetaan suuria määriä nopeasti tiukkojen konventioiden mukaisesti. Juonikaava ei ole aina sama (vaikka aika usein kyllä orpo kuninkaanpoika löytää outoja kykyjä itsestään ja pelastaa maan/maailman), mutta ihmissuhteet ovat prozakilla lantrattuja, hyvät hyviä ja pahat pahoja ja maailma muutenkin hullunkurisen naivi.

Mutta miksi oikeastaan lukea kirjallisuutta, joka on kirjallisesti paskaa, jonka juoni ei ole kovin vetävä tai mielenkiintoinen ja jonka henkilötkin ovat epäuskottavia stereotyyppejä? Ehkä juuri siksi. Tai ihan vaan koska on lukenut kaikki aiemmatkin sarjan n+1 osaa. Eddingsien lukemisen sentään sain lopetettua aikanaan, muut suomennetut roskat on yhä pakko lukea kunhan kirjastoon ilmaantuvat.

Niin, ja olen muuten kohtuullisen varma että olen lukenut tämän ennenkin. Muutamat yksityiskohdat tuntuivat siksi tutuilta.

torstai 6. huhtikuuta 2006

Mari Mörö: Pulukeikka


- Mikä on tyhmyyden huipentuma?
- No
- Elviksen serkku.

- Jos joku väittää tuntevansa elviksen serkun, se on Hiler-kortin vastine epäuskottavuudessa. Mikään ei ole sitä tyhmempää, paitsi idiootti joka uskoo sen. Siis Elviksen vitun serkku, ja Jeesuksen peräpukamat varmaan saman tien.

Elviksellä tietenkin on serkkuja, useitakin, joista Donna Presley Early (omaa sukuaan ihan vaan Early) teki uraakin elviksen serkkuna. Mikä vaan alleviivaa alkupeäristä tosiasiaa, eli jos joku väkittää olevansa Elviksen serkun ystävä, älä usko.

Aina on ollut herkkäuskoisia idiootteja, ja itse kullekin meistä kokee epäilemättä hetkiä, jolloin tulee uskoneeksi asioita joita ei pitäisi. Mutta miksi meillä on kirjallijoita jotka rakentavat koko kirjan moisen idiotismin varaan sitä edes näkemättä epäuskottavana.

Minä uskon Elvikseen, Gibsoniin ja pyhään rock'n'rolliin.
Aamen



ps. Sitäpaitsi jos kirjoissa on useita kertojia ja näkökulman vaihteluita, siinä on yleensä jokin idea eikä kyse ole vain satunnaisesta haahuilusta. Nih. Tänään kirjoitankin saatanan hamsterin näkökulmasta.