Tiedäthän tarinat, joissa ensin rakennetaan odotuksia ja sitten vedetään matto lukijan jalkojen alta kyynisellä loppuratkaisulla? Kuten vaikkapa SusuPetalin tarinoissa. Tämä käy varmasti hyvin kirjallisesta harjoituksesta (kuinka pitkälle lukijaa saa vedätettyä niin
että suunta on ilmeinen, mutta tämä ei tajua johdattelua), mutta onkin kertaluokkaa hankalampaa tehdä sama toisin päin, kertoa tarina, jonka lopussa lukija yllättyykin siitä, ettei maailma ollutkaan niin paha, että asiat olivatkin ihan hyvin. Tässä Tuula-Liina Varis onnistuu.
Oikeastaan kyynisyys on vain halpa pakotie, varma ja turvallinen ratkaisu tilanteeseen kuin tilanteeseen, eikä kukaan voi nauraa sinulle (eikä tämä ollut sinä-passiivi vaan puhuttelu), koska olettilanteen tasalla, ja tiedät että kaikki asiat ovat pohjimmiltaan kyseenalaisia ja naurettavia.
Jos ja kun kaikki väitteet ovat kiistanalaisia, kaikki uskomukset naiveja, ja kaikki totuudet vain sopivasta näkökulmasta esitettyä propagandaa, tarvitseeko tätä sitten eriskeen sanoin tai asenteella osoittaa? Totuudesta joku toinen kerta enemmän, mutta itseäni on alkanut viimeaikoina miellyttää tapa nähdä asiat sellasena kuin ne itsensä esittelevät, ei kyynisen suojapleksin läpi.
Kirgiisi.
Voi perkele!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti