Kimmo Lehtonen: Timbuktun hetket

Kirjahyllyjen selailussa (tekee sitä sitten kirjastossa tai kirjakaupassa) oleellista on periaatteessa mielenkiintoisten kirjojen osuus. Sellaisia kirjoja jotka oikeasti haluaa ei tarvitse eikä ole syytäkään olla kovin paljoa, koska hyllyn luota ei voi kuitenkaan lähteä kuin ehkä kassillinen kirjoja muassaan. Mutta jos silmät eivät hyllyä pyyhkiessään satu vähän väliä kirjaan, joka kiinnostaa ottaa käteen ja tutkia mistä siinä oikein on kyse, mieli turtuu, eikä tule tarttuttua oikein mihinkään.

Siksi pääkirjaston kaunokirjallisuushylly on pelottava. Jos ei tiedä täsmälleen mitä on hakemassa, juuttuu tuijottamaan hyllymetriä viiden eri Kilven teoksia eikä saa oikein otetta enää mistään.

Ja juuri siksi Kolmen sepän kirjakauppa on loistava paikka. Iloinen sekasotku filosofiaa, skifiä, koulukirjoja ja kaiken sortin yhteiskuntatieteitä sekä satunnaisesti ties mitä. Joka hyllyltä nousee käteen kirjoja jotka saattaisivat olla tutustumisen arvoisia.

Varsinaisestä menin hakemaan Uuden työn sanakirjaa (Kirjoittanen siitä tänne joskus myöhemmin; 500-sivuista sanakirjaa ei kuitenkaan lue läpi aivan samassa ajassa kuin 200-sivuista skifiä), mutta käteen sattui myös Ian Banksia, Fight club ja Timbuktun hetket. Timbuktun hetket ei ole Lehtosen parhaita kirjoja, mutta jos sen saa viidellä eurolla kovakantisena, ei tuota tarvitse kauaa miettiä.

Kustantamoiden tapa makuloida kaikki paitsi klassikkot ja päätalot pian uutuusarvon väljettyä on muuten todella vastenmielinen, eikö teistäkin? Tuntuu jotenkin moraalisesti väärältä tuhota kirjoja vain siksi ettei niitä satuttu (vielä) ostamaan. Loki-kirjoille pisteet siitä että yhdeksän vuotta vanhan kirjan löytää alennuksesta eikä vessapaperirullasta.

Osku Pajamäki: Ahne Sukupolvi

Osku on useimmiten ajoissa ja useimmiten oikeassa; jostain syystä muita ärsyttää kun poika asioita ymmärtää.

Niin, Markus Oskari on pääpiirteittäin oikeassa, eikä sitä voi oikein kiistää. Sen sijaan kirja on ohimennen sutaistu tekele, provokaatiojolla saa nimensä otsikoihin. Populistinen uho sopii vaalikirjaan toki kuin kirves päähän, mutta olisi edes yhden väitteen voinut perustella kunnolla asianmukaisin numerotiedoin.

Eläkejärjestelmä on aivan käsittämätön kusetus ja varainsiirto suurille ikäluokille kaikilta edeltäviltä ja varsinkin seuraavilta ikäpolvilta. Osku tuo tämän selvästi esille, mutta kun edes yksittäistapauksella olisi voinut koittaa osoittaa, että se "kokonaan itse maksettu" eläke on millään tavoin laskien maksettu itse vain 20-60%.

Kuten osku toteaa, hän on demareiden nuorin edustaja Helsingin valtuustossa. Jos hän olisi eduskunnassa muutoin kuin unelmissaan, olisi hän nuorin miespuolinen
edustaja yli kymmenen vuoden kaulalla. Tämä kaikki siis 36-vuoden nuoressa iässä (nuorimmat SDP:n miesedustajat ovat muuten Jouni Backman, Arto Bryggare ja Eero Heinäluoma, nyt alkaa pelottaa).

Oskulla ei ole valtaa, Oskua vituttaa. Osku tahtoo eduskuntaan. Soisin pääsevänkin, mutta jonkun pitäisi uudistaa kyllä poliittisen kirjoittamisen kulttuuriakin.

Angela Carter: Verinen kammio

Hävettää jo Despentesin kuvaaminen roskaksi, kun rupean ajattelemaankaan tätä Carterin mestariteosta. Takateksti lupailee (kammottavan kornin runoilun jälkeen) "Tarinoissa jotka kimaltelevat ja kummittelevat - outoja kultajyviä kirjailijalta, jonka pitelemätön kynä vuodattaa paperille tyylikkäitä, eroottisia, painajaismaisia proosan jalokiviä..." jne.

Luulin, että tämä olisi vähän heppoista eroottista kauhua. Erehdyin. Kyseessä olikin kokoelmallinen vanhojen satujen sekavia uudelleenfilmatisointeja, osa lähinnä juonimuistiinpanojen tasolla. Se erotiikka on sensuroitua Reginaa (kuten novellit muutenkin) ja kauhu ilmeisesti lähinnä nuoren naispäähenkilöän halua antautua suuren mystisen (vanhemman) miehen orjaksi. Tähän konseptiin sitten tungettu vanha satu jos toinenkin (Siniparta, parit kaunottaret ja hirviöt, punahilkka ja vähän vamppyyreitä).

Voin ymmärtää että tämä on julkaistu -79, sinänsä kai ihan arvostetunkin kirjailijan jonain välityönä, mutta mikäköhän tse-tse-kärpänen on innoittanut TK-Kustannuksen suomennustyöhän 90-luvulla? Tätä on saattanut ihmetellä joku muukin, kun
ei koko puljua tunnu enää olevan.

Kirjasto.sci.fi (mikä lienee ihmesivusto mutta hyvä nimi, tämäkin blogi meinasi ensin olla kirjasto mutta monimutkainen sanaleikki pakotti nykyiseen nimeen) sanoo "Carter was a notable exponent of magic realism, who added into it Gothic themes, violence, and eroticism. [...] Her work represents a successful combination of post-modern literary theories and feminist politics".

Pidän maagisesta realismista, olen ilman muuta feministi, ja harrastan myös aktiivisesti juurikin post-modernia kirjallisuutta, mutta valitettavasti on nyt vaan niin, että mitkään määritelmät tai joukkoon kuulumiset eivät sinänsä riitä tekemään kirjasta hyvää.

Virginie Despentes: Pane mua

Tämä nyt on näitä Liken roskapokkareita. Joo, tiedän että Pane mua oli jollain tapaa merkittävä naiskirjailijan kannanotto Ranskassa tai jotain, ja että kirjasta tehty leffa kohahdutti kai jotenkin skein (ilmeisesti en ole nähnyt sitä vaikka luulin, sekotin kai johonkin toiseen saman tyylin ranskalaisen naiskirjailijoiden
sekoiluteokseen 90-luvulta).

Mutta siis, jos kirjan kanessa lukee:

"Räävitön, lahjomaton, aito... Suosittelen!"
Tarja Lipponen / Trendi

...niin mitä muuta voi odottaa kuin roskaa. Noh, itsepä lainasin kirjastosta tietäen kyllä mitä odottaa.

Olihan tässä toki kovin feministinen idea, että trash-hengessä kuvattu järjetön amok-juoksu olikin kahden nuoren naisen, jotka kieltäytyivät enää alistumasta ympäristön roolimalleihin (huora, raiskattava, kiltti tyttöystävä, aika montaa roolia voi ympäristö odottaa yhdeltä naiselta), vaan varastivat sen sijaan itstuhoisen sankarin roolin. Mutta kun lähtökohtana on ottaa roskakirjallisuuden stereotyyppi, ja ideana muuttaa sitä yllättävällä tavalla, on lopputulos silti yleensä lähtökohdan mukainen. Lukekaa vaikka Homea (tai Pane mua) niin huomaatte.

Ranskalaisilla kirjailijoilla tuntuu olevan jokin kisa etsiä uusia lokeroita, joita ei ole vielä vallattu ja paaluttaa niitä itselleen. Sama ilmiö näkyy sekä filosofiassa että kaunokirjallisuudessa (jotka eivät toki sikäläisittäin ole kovin kaukana toisistaan). Aina pitää löytää positio jota ei ole vielä kellään; sen mielekkyys ei ole niin tärkeää. Ilmeisesti paikallinen kirjallinen julkisuus tukee moista tekniikkaa (vertaisin täkäläiseen, mutta mitä helvettiä on suomalainen kirjallinen julkisuus? Jari Tervo ja Tommy Taaberman Uutisvuodossa tai Arno kotro tilittämässä kännitouhujaan iltapäivälehdessä, ei helvetti).


Ps. Montako numeroa Trendin Velilehteä ehtii ilmestyä ennen kun se lopetetaan, veikkauksia otetaan vastaan. Itse veikkaisin kahta, joista siis ensimmäinen on jo ulkona ja toista lupaillaan ennen juhannusta.

Ata Hautamäki: Murha Käpylässä

Jäänyt postaukset toukokuussa aika vähiin. Toisaalta en myöskään lukenut juuri mitään, kun tein vaan täyspäiväisesti töitä. Nyt olin sitten viikon lomalla, ja vastaavasti kirjoja on jo kasa odottamassa että saan kommentoitua.

Nyt on kyllä aivan pakko todeta, että Hautamäki tuskin on itse asunut 50-luvulla Käpylässä, siksi idealisoidulta hänen tapansa kuvata sitä kuulostaa (ei niin että itsekään olisin). Plussaa toisaalta siitä, että turkulaisuus nähdään epäilyttävänä jo sinänsä. Kirjallisesta laadusta en nyt sano mitään, pienkustantajien dekkarit ovat oma lukunsa.

En muuten tiennyt, että Pohjolankadulla on ollut poliisiasema, aina sitä oppii uutta.

Vigdis Grímsdóttir: Nimeni on Ísbörg. Olen leijona

Tarinan voi kertoa monella tasolla. TArinan, jota päähenkilö kertoo toiselle, tarinan siitä kuinka hän sitä kertoo, ja tarinan siitä mitä kertominen hänelle merkitsee. Ja ne ovat sama tarina.

Jostain syystä koen vaistomaista epäluuloa kirjoja kohtaan, jotka on julkaistu pohjoismaisen ministerineuvoston tuella. Tuntuu että kirja on, jos ei nyt kirjoitettu, niin ainakin valittu ja käännetty byrokraattisena komiteatyönä siten että se kuvastaa mahdollisimman hyvin yhteispohjoismaisia demokraattisia arvoja. Tämähän on tietenkin aivan järjetön ennakkoluulo.

Todellisuudessa pohjosimaiden enuvosto antaa rahaa jotakuinkin mille tahansa käännökselle pohjoismaiselta kieleltä toiselle, joten sitä käytetään lähinnä kirjoihin, jotka muutenkin olisivat luultavasti kääntämisen arvoisia. Saapahan kustantamo (Like tässä tapauksessa) hiukan turvatumman diilin ja tuurilla hiukan enemmän voittoa (kääntäjillehän ei koskaan makseta kunnolla). Lopputuloksena islantilaista kirjallisuutta käännettäneen suomeksi hieman enemmän kuin italiaksi. Mikä on oikeastaan ihan okei.

Neil Gaiman: Unohdetut jumalat

Gaiman on hyvää vauhtia matkalla myöhempien aikojen Stephen Kingiksi. Väite voi kuulostaa kerettiläiseltä tai solvaukselta, mutta totta se on.

Kyllä, Gaiman kirjoittaa mystismillä leikkiviä "skifi-henkisiä" kirjoja ja hakee yhä samaa tunnelmaa kuin Sandmaneissa, mutta toisaalta onhan Kingkin genrekirjailija (kauhu), ei mikään teoreettisen valtavirran edustaja. Ja kuitenkin maailman myydyin kirjailija.

Molemmat kirjoittavat itsevarman ja yksinäisen (yleensä mies-) sankarin seikkailuista, joissa on yliluonnollisia elementtejä. Molemmat esittävät selkeitä arvoristiriitoja ja antavat päähenkilön tehdä oikeita ratkaisuja. Kummankin kirjat ovat todella helppolukuisia ja todella mukaansavetäviä. Ehkä menestyksen salaisuus on kirjoittaa siten, että kymmenvuotiaankin on helppo seurata mutta teemoista jotka vetoavat teineihin. Ihmiset kun ovat kumminkin henkisesti jompaa kumpaa suuren osan ajasta.

Molemmat, niin Gaiman kuin Kingkin, kirjoittavat ennen kaikkea Amerikasta, sen etsintäretkistä identiteettinsä ja historiansa perässä. Sillä Amerikka on Something Special, totta kai.

Tuula-Liina Varis: Toshiro Mifunen tiikeri

Tiedäthän tarinat, joissa ensin rakennetaan odotuksia ja sitten vedetään matto lukijan jalkojen alta kyynisellä loppuratkaisulla? Kuten vaikkapa SusuPetalin tarinoissa. Tämä käy varmasti hyvin kirjallisesta harjoituksesta (kuinka pitkälle lukijaa saa vedätettyä niin
että suunta on ilmeinen, mutta tämä ei tajua johdattelua), mutta onkin kertaluokkaa hankalampaa tehdä sama toisin päin, kertoa tarina, jonka lopussa lukija yllättyykin siitä, ettei maailma ollutkaan niin paha, että asiat olivatkin ihan hyvin. Tässä Tuula-Liina Varis onnistuu.

Oikeastaan kyynisyys on vain halpa pakotie, varma ja turvallinen ratkaisu tilanteeseen kuin tilanteeseen, eikä kukaan voi nauraa sinulle (eikä tämä ollut sinä-passiivi vaan puhuttelu), koska olettilanteen tasalla, ja tiedät että kaikki asiat ovat pohjimmiltaan kyseenalaisia ja naurettavia.

Jos ja kun kaikki väitteet ovat kiistanalaisia, kaikki uskomukset naiveja, ja kaikki totuudet vain sopivasta näkökulmasta esitettyä propagandaa, tarvitseeko tätä sitten eriskeen sanoin tai asenteella osoittaa? Totuudesta joku toinen kerta enemmän, mutta itseäni on alkanut viimeaikoina miellyttää tapa nähdä asiat sellasena kuin ne itsensä esittelevät, ei kyynisen suojapleksin läpi.

Kirgiisi.
Voi perkele!

Jon McGregor: Jos kukaan ei puhu siitä mikä on tärkeää

Mitä tapahtuu, jos kukaan ei puhu siitä mikä on tärkeää? No, elämä jatkuu normaaliin tapaansa, koska harvemminhan kukaan puhuu mistään tärkeästä. Päin vastoin, tärkeistä asioista vaietaan, ja huomio kiinnittyy lillukanvarsiin (jotka on toki syytä huomata jottei niihin kompastuisi, mutta mielenkiintoisinta lillukassa on silti herkullisen näköinen marja).

Tärkeät asiat sanotaan ilmeillä, eleillä ja sanojen väliin jäävillä tauoilla. Joskus myös sanoilla, mutta silloinkin ne jäävät sanojen taakse, ja pinnassa näkyy vain heijastus lillukoista, tai ehkä sittenkin ulpukoista.

Luin kirjan loppuun jo torstaiaamuna, ja olen viimeiset pari päivää jahkaillut ihmetellen, miten sanoisin, osaamatta kirjoittaa sitä minkä koen. Kuten jahkailevat McGregorin henkilötkin, ja koko kirja. Osaamatta sanoa, että Jos kukaan ei puhu siitä mikä on tärkeää on ehkä yksi parhaista lukemistani kirjoista.

Lattea toteamus, eikä kanna mukanaan sitä kuvaa johon viittaa, mutta ehkä silti paikallaan. Harvoin sanat muutenkaan kuvaa osaisivat kuljettaa, liekö tuo edes mahdollista. Ehkä ne vaan parhaimmillaan katalysoivat kuvan, piirtävät sen esiin väreillä, jotka lukija niille tarjoaa. Mcgregir sana piirtävät. Ne piirtävät tavat, joilla ihmiset jättävät sanomatta, tai katsovat toistensa ohi, mutta myös ne pienet eleet, jotka sittenkin puhuvat tärkeistä asioista. Ehkä eniten lupaa se, kun isä ottaa kaukosäätimen ja painaa punaista nappia.

Journalismikritiikin vuosikirja 2006

Liekö ollut vähän tylsä uutisvuosi, kun kirja oli lähinnä Bodomia, blogeja ja toimituskäytäntöjen muutoksia. Melko tylsää oli verraatuna siihen kun joskus -00 Olli Kivinen kieltäytyi hyväksymästä väitettä, että Kosovon sodasta ei olisi saanut suomalaisista medioista oikeaa kuvaa (onpa sekava lausehirviö). Tällä kertaa kukaan ei tuntunut väittävän mitään aivan järjetöntä, tai sitten olen vaan tullut vanhaksi enkä enää koe asioita henkilökohtaisesti tai jaksa innostua.

Karpela-shown osalta mielenkiintoinen huomio oli, että kaikki pahiten ajojahtiin ryhtyneet toimittajat olivat itse asiassa melko pientä piiriä, entisiä ja nykyisiä iltsikalaisia. Ei niin että Karpelaa puolustaisin hyvänä poliitikkona (Hänen myöhemmät vaiheensahan ovat tehokkaasti vierottaneet kaikki teknologiasta mitään ymmärtävät), mutta ei voi välttyä ajatukselta että järjetön yksityiselämään ja mediasuhteeseen keskittyvä ajojahti poltti moottoreissaan lähinnä naisvihaa ja pelkoa.

Niin, ja blogeista. Huvittavasti toimittajat ja tiedotustutkijat tun tuvat näkevän blogit jotenkin lähinnä uutismedian jatkeena tai korvikkeena (vähän näkökulmasta riippuen). Toki tämäkin blogi nyt osallistuu ikuiseen Karpela-keskusteluun aivan teorioiden mukaisesti, mutta pääpaino on kyllä jossain aivan muualla. Kuten on ehkä 99 prosentissa blogeista. Arvon journalistit, kertokaa ihmeessä miten neuleblogit uhkaavat asemaanne neulemediana? Tai nehän juuri uhkaavatkin, koska miksi kukaan ostaisi kalliita ompelulehtiä, paitsi kaavojen ja mallien takia, ja jos ne saa halvemmalla jonkun blogista, parhaimmillaan vielä siten, että tuntee tekijän ja voi luottaa tämän näkemykseen ohjeen helppoudesta tai tuloksen hyvyydestä.

Blogit eivät ehkä uhkaa journalismia mitenkään vakavissaan, mutta taloudellisille rakenteille, joiden varassa journalismia harjoitetaan ne voivat olla pahasta, koska varastavat ihmisten ajan ja kiinnostuksen, so. julkisuuden.

Aiheen tiimoilta muuten löytyi siitä vuosikirjasta -00:sta (jaksoin sitten kaivaa sen hyllystä muistellakseni vanhoja hyviä aikoja) Seija Ridellin loistava artikkeli joka aavistelee monia bloggaukseen sitten liitettyjä teemoja paljon osuvammin kuin mikään tämänvuotisista blogiartikkeleista. Ja tämä siis aikana kun kukaan suomessa ei ollut kuullutkaan blogeista.

Ihanaa, nyt kun osallistun blogiversumin toimintaan tällä syvällisellä panoksellani, ehkä kohta joku linkkaa tänne ja minusta tulee suuri bloggaajasankari jonka suosiosta kaikki kilpailevat!

Stanislaw Lem: Voittamaton

Neuvostoskifi on jännää (ja joo, tiedän että Lem on puolalainen). Jonkinlaista toiseutta anglilaisen filosofisen perinteen vahvasti hallitsemassa skifissä. Samaan aikaan äärimmäisen teknologiauskoista ja -lähtöistä ja toisaalta kietoutuu ihmisyyden ympärille.

Philip K. Dick piti Stanislaw Lemiä (itsensä lisäksi) ainoana mielenkiintoisena
skifi-kirjailijana kunnes päätyi -74 sille kannalle että Lem on luultavasti komitea eikä yksilö.

Meillä on voima nähdä totuuteen. Mitä näkee muut? Heitä me säälimme.

Margaret Weis & Tracy Hickman: Veltajan tahto (profeetan ruusu I)

Tätä blogia alottaessa ajatuksena oli kirjata ylös mitä kaikkea sitä tulee oikein luettua. Oheistuotteena oli tarkoitus tällä tavoin ohjata lukemista samalla järkevämpiin uomiin. Luen näet kohtuuttoman paljon paskaa.

Nyt sorruin jo metabloggaukseen ja pateettiseen selittämiseen, mutta mitä muuta
tästäkin teoksesta voi oikein sanoa? Eipä noussuut mieleen juuri muuta kuin että kaikkea sitä tuleekin luettua. Täytyy tosin myöntää että on Weis & hickmanilla
yritystä vähän enemmän kuin Eddingsillä vaikkei kirjallisia lahjoja ehkä olekaan (tai voihan kädettömyys toki olla osin halvan pikakäännöksen ansiota, joskin englanniksi luetut death gatet eivät juuri tue tätä teoriaa)

ps. Karmeita kansikuvia ne näihin Jalavalla tunkevat

Anja Snellman: Lyhytsiipiset

Oli järvi, oli murha. Oli neljäkymmentä vuotta, ja sekalaista triviaa luomassa ajankuvaa yhteiskunnasta, joka muuttui sinä aikana. Oli vanheneva kirjailija, puute ideoista ja tarve kertoa kansallisesta muutoksesta. Oli lehdistön ikuisuusaihe, joka koki uutta tulemistaan.

Tuli kirja.

Ymmärrän, mitä Kauranen tässä hakee, Lyhytsiipiset on irrallisista lähes satunnaisesti järjestetyistä paloista muodostuva tarina joka silti pysyy kasassa. Mutta en voi välttää ajattelemasta, että Sonja O kävi täällä aika kauan sitten.

Mika Kametsky: Strateginen johtaminen

Bisneskirjat ja työelämäoppaat ovat hyvää metrolukemista. Ne on kirjoitettu lyhytjännitteisille ihmisille jotka eivät harrasta lukemista (hieno stereotypia) ja siksi niitä voi lukea aina 10 min kerrallaan ja huomenna taas lisää. Aiheet myös liippaavat sen verran läheltä omaa kokemusta, että niihin osaa suhtautua jotenkin, mutta eivät kuitenkaan ole mitään mihin tarvitsisi oikeasti ottaa jotain kantaa.

Jäikö tästä nyt sitten jotain käteen? Muuta kuin että näkemysvaje on lähes luonnonlaki, koskien myös kirjailijoita (on niin helppoa olla ilkeä jos ei ole muuta sanottavaa)? No, alun selitykset startegioista, visioista, missioista ja niin pois päin selvensivät vähän mitä niistä puhumalla yritetään sanoa, mutta loppupää kirjasta oli selkeästi kirjoitettu tekemällä ensin sisällysluettelo ja pakottamalla sitten tekstiä joka kappaleeseen.

Margaret Weis & Tracy Hickman: Kadonneen kuun lohikäärmeet

Mitä pitäisi sanoa kirjasta, josta ei 200 sivun jälkeen osaa sanoa onko lukenut sen aiemmin? Kuinka on mahdollista unohtaa niin täysin kaikki siinä käsitelty (jaa niin mikä siis)?

Tapani lukea tusinafantsua on eri. En lue edes skifiä samalla tapaa vajoten läpi koko kirjan, pysähtymättä mihinkään, miettimättä mitään ja kokien kirjan maailman sellaisenaan. Tosin olen ehkä menettämässä taitoni, kun toisinaan poikkeuksellisen paska lause tai kökkö tapa käsitellä henkilöitä rupesi hyppimään silmille.

Tusinafantsu on nykypäivän herttasarjaa. Sitä tuotetaan suuria määriä nopeasti tiukkojen konventioiden mukaisesti. Juonikaava ei ole aina sama (vaikka aika usein kyllä orpo kuninkaanpoika löytää outoja kykyjä itsestään ja pelastaa maan/maailman), mutta ihmissuhteet ovat prozakilla lantrattuja, hyvät hyviä ja pahat pahoja ja maailma muutenkin hullunkurisen naivi.

Mutta miksi oikeastaan lukea kirjallisuutta, joka on kirjallisesti paskaa, jonka juoni ei ole kovin vetävä tai mielenkiintoinen ja jonka henkilötkin ovat epäuskottavia stereotyyppejä? Ehkä juuri siksi. Tai ihan vaan koska on lukenut kaikki aiemmatkin sarjan n+1 osaa. Eddingsien lukemisen sentään sain lopetettua aikanaan, muut suomennetut roskat on yhä pakko lukea kunhan kirjastoon ilmaantuvat.

Niin, ja olen muuten kohtuullisen varma että olen lukenut tämän ennenkin. Muutamat yksityiskohdat tuntuivat siksi tutuilta.

Mari Mörö: Pulukeikka

- Mikä on tyhmyyden huipentuma?
- No
- Elviksen serkku.

- Jos joku väittää tuntevansa elviksen serkun, se on Hiler-kortin vastine epäuskottavuudessa. Mikään ei ole sitä tyhmempää, paitsi idiootti joka uskoo sen. Siis Elviksen vitun serkku, ja Jeesuksen peräpukamat varmaan saman tien.

Elviksellä tietenkin on serkkuja, useitakin, joista Donna Presley Early (omaa sukuaan ihan vaan Early) teki uraakin elviksen serkkuna. Mikä vaan alleviivaa alkupeäristä tosiasiaa, eli jos joku väkittää olevansa Elviksen serkun ystävä, älä usko.

Aina on ollut herkkäuskoisia idiootteja, ja itse kullekin meistä kokee epäilemättä hetkiä, jolloin tulee uskoneeksi asioita joita ei pitäisi. Mutta miksi meillä on kirjallijoita jotka rakentavat koko kirjan moisen idiotismin varaan sitä edes näkemättä epäuskottavana.

Minä uskon Elvikseen, Gibsoniin ja pyhään rock'n'rolliin.
Aamen



ps. Sitäpaitsi jos kirjoissa on useita kertojia ja näkökulman vaihteluita, siinä on yleensä jokin idea eikä kyse ole vain satunnaisesta haahuilusta. Nih. Tänään kirjoitankin saatanan hamsterin näkökulmasta.

Jukka Heikkilä: Tyranni

Joskus illalla aloitettu kirja täytyy lukea loppuun, vaikka se kestäisi kuuteen. Tätä kutsutaan poikamieselämäksi (vai onkohan minulle jätetty kertomatta jotain? Hieman ihmetyttää se kaikki glorifiointi kun kyse on kuitenkin siitä että voi lukea pitkään sängyssä...) Ilmiöllä ei ole juurikaan tekemistä luetun kirjan kanssa, pikemminkin tilanteen. Mutta fiksummat valitsevat niissä tilanteissa kirjoja joissa on alle neljäsataa sivua, jolloin seuraavanakin päivänä saattaa olla merkkejä aivotoiminnasta. Niin, ja toisten naapurissa ei ole saatanan kirkkoa joka kokee tarpeelliseksi aloittaa audiopingiksen joka aamu ennen kymmentä. Puhumattakaan kesä-ajastasta joka tulee ja tappaa. Niin, ja se aivotoiminta.

Heikkilä olisi lajityyppinsä tusinaedustaja, jos antiikin historiallisia romaaneja kirjottaisi joku muukin (Waltari on eri kastissa). Koko homma seisoo tai oikeastaan katuu juonensa varassa. Jos tätä lukisi päiväsaikaan voisi iskeä epäilys, mutta yö pyhittää tarinan, ja jos on luettava, niin on luettava. Ja ehkä juonenkuljetus sentään voittaa Kansojen historian.

Oikeastaan ongelma voi (kauppatieteellisen koulutuksen lisäksi - se ei voi tehdä hyvää kirjailijalle) olla liika aitous. On varmasti hankalaa koittaa kasata uskottavat motiivit niinkin päättömälle kohkaukselle kuin keskimääräinen ihmiselämä, jokaisella meistä on siinä hankaluuksia huolimatta vuosikymmenten harjoituksesta itsepetoksessa. Todellisuus ei vaan kerta kaikkiaan ole uskottava.

Ja pitäisi varmaan hankkia uusi puhelin. Eihän noita kuvia kehtaa julkaista. Tunnetustihan avokätinen Nokian sponsorointi korvaa taiteelliset vajeet - niin yksityiselämässä kuin politiikassakin.

Gilles Thomas: Merkityt miehet

Jotkut (tuo poleeminen subjekti) väittävät että skifi ei ole hyvää kirjallisuutta, ja ovat siinä aivan oikeassa. Hyvä skifi ei mitenkään välttämättä eikä useimmiten ole hyvää kirjallisuutta.

Hyvä skifi perustuu ideaan, jota sitten pyöritellään ja katsellaan eri suunnilta ja jonka vaikutuksia pohditaan. Idea on usein tekninen keksintö, toisinaan tapa miten maailma voisi toimia. Tai jotain aivan muuta (uusi ja yllättävä on aina plussaa) Henkilöt saattavat olla melko ohuita, kerronta välttävää ja kieli mitäänsanomatonta, mutta jos idea on riittävän hyvä ja sen käsittely toimii, tulosta voi pitää hyvänä.

Sitten on tietysti myös huonoa skifiä. Seikkailukirjoja avaruudessa, tai jotain paskaa. Tarpeetonta sanoakaan, kumpaan kastiin otsikon kirja kuuluu.

Oikeastaan skifiä on kolmea eri luokkaa, jotka ovat omia genrejään, siten että jokaisen sisällä on erilaiset kriteerit hyvyydelle, eikä genrejen välillä voi kovin hyvin vertailla "hyvyyttä". On yhteiskunnallista skifiä, hard skifiä ja huonoa skifiä. Huonokin skifi voi siis olla hyvää, hyvää huonoa skifiä.

Kokonaan toinen kysymys sitten on, mikä erottaa hyvän huonosta. Mitään yleisluontoista hyvyyden kriteeriä ei tietenkään olekaan, mutta ehkä jonkinlainen korrelaatio ymmärrykseen siitä mitä on tekemeässä. Mestariteoksia ei synny vahingossa, eikä edes hyvää kirjallisuutta, harvemmin ruokaakaan.

Varsinaiset hyvyyden määritelmät ovat kuitenkin aina lokaaleja, ja aina relativistisia. Ei ole hyvää kirjaa ilman huonoa, ja hyvään elokuvaan vertaaminen ei kerro kirjasta juuri mitään.

Frans Kafka: Rangaistussiirtolassa (kokoelmasta Kootut kertomukset)

Mitä oikeastaan on koneen käyttäjän moraali?

Jos mies käyttää kidustuskonetta, on helppo sanoa, että hän on vastuussa kidutuksesta, ja vaikka hän vain huoltaisi sitä, on tilanne vielä melko selkeä. Mutta entä jos pikkuteini toimii hissipoikana ja ajaa mafiosoja yläkertaan kiduttamaan velallisia, mikä on hänen vastuunsa? Tai jos IBM kehittää kortisto-ohjelmat juutalaisten hallintaa varten...

Niinkään ei nyt kiinnosta miettiä, onko kukakin vastuussa maailman pahuudesta ja kuinka heitä tulisi paheksua. Ennemminkin etsin näkemystä siitä, kuinka välillistä vastuuta tulisi pohtia. Mutta tuomita ei kannata.

Pirkko Saisio: Voimattomuus

Viime kädessä kirjallisuudessa on kyse siitä miten sanotaan, ei mitä sanotaan. Tämä on hiukan tyly toteamus kun puhutaan Saisiosta, jolle kuitenkin vanhana kommarina taide (oli se sitten teatteri tai kirjallisuus) on ollut juuri tapa osoittaa maailman epäkohtia.

Mutta ei minua niinkään kiinnosta vertailla mainosjupin ja leipääntyneen leipäpapin sielunmaisemia, jos vaihtoehtona on uppoutua siihen nerokkaan kauniiseen rakenteeseen, jossa yksittäisten ihmisten ristiriitaiset ajatukset punovat kokonaisuutta ilman että varsinaiseen reaalimaailmaan tarvitsisi juurikaan mennä. Maailma ei olekaan se mitä kaikki näemme, vaan summa siitä mitä kukin koemme. Tai ehkä sittenkin juuri yhdessä koettu.

Toinen mieleen juolahtanut ajatus oli, kuinka oma näkökulma on aina oikeampi kuin kenekään muun, kuinka jokainen tulkitsee tilannetta aina paremmin kuin muut, jotka ovat oikeastaan aika helposti ennakoitavissa.

Niin, ja Saision uudempi tuotanto on kyllä parhaasta päästä täkäläistä kirjallisuutta.

Ilon ja kivun kääntöpiiri - afrikkalaisia novelleja Saharasta etelään

Olen sellainen ihminen, joka katsoo venäläisiä taide-elokuvia ja lukee afrikkalaista kirjallisuutta. Mutta missä määrin lukemisen motiivi on oman kuvan luominen? Olisiko jotenkin aidompaa lukea vain sellaista johon uppoutuu ja johon spontanisti haluaa aina palata?

Aitoudesta kohta lisää, mutta ensin muutama sana novelleista (ja Afrikasta). En ole koskaan käynyt Agadiriä syvemmällä, mutta voin silti sanoa, että afrikkalainen kirjallisuus on kovin kertovaa, kirjeitä, kertomuksia, tilannekuvauksia. Ei postmodernia sanaleikkiä tai kasvutarinoita. Sanat ovat olemassa kantaakseen kertomusta ja henkilöiden tunteet näkyvät vain heidän toimissa, jos niissäkään.

Voisi tietty miettiä, onko afrikkalainen (vulgaari yleistys muuten) tapa ilmaista erilainen siten, etten eurooppalaisena voi täysin ymmärtää sitä. Selitys vetoaa kulttuurirelativistin vaistoon ja jättää tyylikkäästi arvottamatta eroja, mutta en voi välttyä ajattelemasta että eurooppalaisen romaaniperinteen vuosisadat ovat se ero, mikä tässä näkyy. Novellien tyyli toi välillä mieleen viikinkisaagat, mutta siinä lienee kyse lähinnä liiallisen snobbailun luomasta illuusiosta.

Sanoakseni jotain yksittäisistä novelleistakin, eniten minuun vetosivat Ken Saro-Wiwan Afrikka rikkoo valonsa ja Fatmata Contethin Kirje sisarilleni. Ehkä siksi, että niissä oli eniten tietoisuutta tyylistä, mitä olen kirjallisuudesta jotenkin oppinut etsimään.

Niin, ja aitoudesta vielä. En pidä siitä.

Ajatus siitä että ihminen olisi jotakin "oikeasti" ja kaikki mikä näkyy olisi jaettavissa "aitoon" (sen oikean mukaiseen) ja "epäaitoon" (teeskenneltyyn, jota ihminen tekee vain pettääkseen itseään tai muita) on aivan älytön, eikä ymmärtääkseni edes vastaa juuri minkään ihmistä tutkivan tieteen käsitystä siitä miten homma toimii.

Petosta toki löytyy, niin itse- kuin muutakin, mutta se ei tarkoita että olisi jokin oikea minä jota pitäisi aina seurata kuin hippi uusinta guruaan. Se, että toiminnan taustalla on jokin prosessi jota voi ymmärtää eikä spontaani selityksetön innostus, ei tee siitä teeskentelyä.

Kuten ylläsanotusta ehkä voi arvata, afrikkalaiset novellit eivät varsinaisesti imaisseet minua maailmaansa. Luin ne silti, koska olen sellainen ihminen, joka katsoo venäläisiä taide-elokuvia ja lukee afrikkalaista kirjallisuutta.