Nora Roberts: Morriganin risti, Jumalten tanssi ja Hiljaisuuden laakso

Menin joskus sanomaan, että roskafantsu on nykypäivän kioskikirjallisuutta. Olin väärässä. En ollut tajunnutkaan mitä kioskiromantiikan ammattilainen voi fantasiagenrellä tehdä.

Huonommillakin fantasiakirjailijoilla on tapana osallistua keskusteluihin esimerkiksi magian olemuksesta ja ajankuvan realistisuus on kunnia-asia jokaiselle jonka maailma liippaa läheltä todellista keskiaikaa. Roberts ei kanna huolta moisesta. Magia on ihan rehellinen deus ex machina, iiri ja gaeli menevät iloisesti sekaisin ja 1100-luvun Irlantikin muistuttaa hopeakynttelikköineen ja takkoineen enemän 1800-lukua.

Kuitenkin, on Robertsin kirjoilla ansionsakin. Mahtipontinen dramatiikka on ammattitaidolla luotua ja ihmissuhteissa on, jos nyt ei uskottavuutta, niin ainakin riittävästi melodraamaa. Sarjan rakenne on myös tasapainoisesti rakennettu ja jopa suunnitellun oloinen - toisin kuin, hmm, orgaanisesti kasvaneissa roskafanstsuissa usein.

Roskafantsun suurimpia ongelmia (*) on sen rajojen ahtaus ja siitä seuraava toisto ja uusien ideoiden puute - orpona kasvanut kuninkaanpoika voi kuitenkin löytää perintöosansa ja magiset voimansa sekä pelastaa maailman (ks. [1],[2],[3] tai [4]) vain rajallisella määrällä eri tapoja. Kioskiromantiikka ei moista ongelmaa tunne, koska siihen ei sisälly fantasian scifiltä perimää vaatimusta uutuuteen ja omaperäisyyteen.

Scifissä keksinnöt tai yhteskuntamallit ja niiden esittely on keskeisessä roolissa ja tämä on periytynyt fantasiaankin tapana arvioida kirjailijan maailman, sen olentojen ja magian omaperäisyyttä. Aidossa kioskikirjallisuudessa sen sijaan ennakoitavuus ja arvattavuus ovat hyveiden roolissa. Sankari saa sankarittaren (tai oikeastaan toisin päin), vaikkakin tämä ensin vastustelee ylivoimaisten moraalisten/sosiaalisten esteiden takia ja loppu on onnellinen (ja arvattavissa viimeistään sadan sivun kohdalla).

Tätä kautta siirtymä kohti kioskiromantiikkaa voisi jopa pelastaa tusinafantasian genren, kun siihen sopimattomasta uudistumisvaatimuksesta voitaisiin luopua.

(*) luettaessa sitä immanentin kritiikin kautta, sisältä päin sen omista lähtökohdista ongelmia etsien.

ps. kuva tulee jahka jaksan tapella bluetoothin kanssa että saan sen puhelimesta

Stephen King: Velho

Taisin jonkun muunkin kirjan kohdalla kirjoittaa näin, mutta en ole aivan varma olenko lukenut tämän ennenkin.

Mutta kun sairaslomalla ei jaksa lukea mitään Marxia, on King oikeastaan aika hyvä vaihtoehto. Viltin alla sängyssä pää täynä räkää tarvitsee tarinan joka vetää omin voimin, eikä kauhean paljoa ajateltavaa kun ei siihen kuitenkaan kykenisi.

Tänään jo suunnilleen hengissä tulee mieleen, että ehkä parasta antia oli kuitenkin esipuhe. Jos taide- ja viihdekirjailijat erottaa sen mukaan, kirjoittavatko he itselleen vai toisille, tulokset voivat hiukan poiketa totutusta, mutta tiettyä eleganssia tuossa on. Toisaalla sanotaan jopa, että koko taideromaanin ajatus on lähinnä suomalaisen kulttuurihistorian aiheuttama sattuma.

Ja onhan se niin, että oikea kirjailija on romaanikirjailija. Novellit ovat harjoitelmia ja esseiisti bloggaa painokoneen kautta; lyriikkaa nyt ei lue kukaan.

Eikä visioa LOTRin ja Leonen yhdistämisestä pidä väheksyä (vaan mistä se Childe Roland siihen tupsahti?). Se on parempi kuin moni muu idea josta on kirjoitettu tuhansien sivujen fantsusarja. King on viihdekirjailija, mutta sentään hyvä sellainen.

Muistikin alkaa ehkä pikkuhiljaa herätä kohmeesta; on syntymässä varmuus että olen lukenut.