sunnuntai 11. kesäkuuta 2006

Kimmo Lehtonen: Timbuktun hetket

Kirjahyllyjen selailussa (tekee sitä sitten kirjastossa tai kirjakaupassa) oleellista on periaatteessa mielenkiintoisten kirjojen osuus. Sellaisia kirjoja jotka oikeasti haluaa ei tarvitse eikä ole syytäkään olla kovin paljoa, koska hyllyn luota ei voi kuitenkaan lähteä kuin ehkä kassillinen kirjoja muassaan. Mutta jos silmät eivät hyllyä pyyhkiessään satu vähän väliä kirjaan, joka kiinnostaa ottaa käteen ja tutkia mistä siinä oikein on kyse, mieli turtuu, eikä tule tarttuttua oikein mihinkään.

Siksi pääkirjaston kaunokirjallisuushylly on pelottava. Jos ei tiedä täsmälleen mitä on hakemassa, juuttuu tuijottamaan hyllymetriä viiden eri Kilven teoksia eikä saa oikein otetta enää mistään.

Ja juuri siksi Kolmen sepän kirjakauppa on loistava paikka. Iloinen sekasotku filosofiaa, skifiä, koulukirjoja ja kaiken sortin yhteiskuntatieteitä sekä satunnaisesti ties mitä. Joka hyllyltä nousee käteen kirjoja jotka saattaisivat olla tutustumisen arvoisia.

Varsinaisestä menin hakemaan Uuden työn sanakirjaa (Kirjoittanen siitä tänne joskus myöhemmin; 500-sivuista sanakirjaa ei kuitenkaan lue läpi aivan samassa ajassa kuin 200-sivuista skifiä), mutta käteen sattui myös Ian Banksia, Fight club ja Timbuktun hetket. Timbuktun hetket ei ole Lehtosen parhaita kirjoja, mutta jos sen saa viidellä eurolla kovakantisena, ei tuota tarvitse kauaa miettiä.

Kustantamoiden tapa makuloida kaikki paitsi klassikkot ja päätalot pian uutuusarvon väljettyä on muuten todella vastenmielinen, eikö teistäkin? Tuntuu jotenkin moraalisesti väärältä tuhota kirjoja vain siksi ettei niitä satuttu (vielä) ostamaan. Loki-kirjoille pisteet siitä että yhdeksän vuotta vanhan kirjan löytää alennuksesta eikä vessapaperirullasta.

perjantai 2. kesäkuuta 2006

Osku Pajamäki: Ahne Sukupolvi

Osku on useimmiten ajoissa ja useimmiten oikeassa; jostain syystä muita ärsyttää kun poika asioita ymmärtää.

Niin, Markus Oskari on pääpiirteittäin oikeassa, eikä sitä voi oikein kiistää. Sen sijaan kirja on ohimennen sutaistu tekele, provokaatiojolla saa nimensä otsikoihin. Populistinen uho sopii vaalikirjaan toki kuin kirves päähän, mutta olisi edes yhden väitteen voinut perustella kunnolla asianmukaisin numerotiedoin.

Eläkejärjestelmä on aivan käsittämätön kusetus ja varainsiirto suurille ikäluokille kaikilta edeltäviltä ja varsinkin seuraavilta ikäpolvilta. Osku tuo tämän selvästi esille, mutta kun edes yksittäistapauksella olisi voinut koittaa osoittaa, että se "kokonaan itse maksettu" eläke on millään tavoin laskien maksettu itse vain 20-60%.

Kuten osku toteaa, hän on demareiden nuorin edustaja Helsingin valtuustossa. Jos hän olisi eduskunnassa muutoin kuin unelmissaan, olisi hän nuorin miespuolinen
edustaja yli kymmenen vuoden kaulalla. Tämä kaikki siis 36-vuoden nuoressa iässä (nuorimmat SDP:n miesedustajat ovat muuten Jouni Backman, Arto Bryggare ja Eero Heinäluoma, nyt alkaa pelottaa).

Oskulla ei ole valtaa, Oskua vituttaa. Osku tahtoo eduskuntaan. Soisin pääsevänkin, mutta jonkun pitäisi uudistaa kyllä poliittisen kirjoittamisen kulttuuriakin.

Angela Carter: Verinen kammio

Hävettää jo Despentesin kuvaaminen roskaksi, kun rupean ajattelemaankaan tätä Carterin mestariteosta. Takateksti lupailee (kammottavan kornin runoilun jälkeen) "Tarinoissa jotka kimaltelevat ja kummittelevat - outoja kultajyviä kirjailijalta, jonka pitelemätön kynä vuodattaa paperille tyylikkäitä, eroottisia, painajaismaisia proosan jalokiviä..." jne.

Luulin, että tämä olisi vähän heppoista eroottista kauhua. Erehdyin. Kyseessä olikin kokoelmallinen vanhojen satujen sekavia uudelleenfilmatisointeja, osa lähinnä juonimuistiinpanojen tasolla. Se erotiikka on sensuroitua Reginaa (kuten novellit muutenkin) ja kauhu ilmeisesti lähinnä nuoren naispäähenkilöän halua antautua suuren mystisen (vanhemman) miehen orjaksi. Tähän konseptiin sitten tungettu vanha satu jos toinenkin (Siniparta, parit kaunottaret ja hirviöt, punahilkka ja vähän vamppyyreitä).

Voin ymmärtää että tämä on julkaistu -79, sinänsä kai ihan arvostetunkin kirjailijan jonain välityönä, mutta mikäköhän tse-tse-kärpänen on innoittanut TK-Kustannuksen suomennustyöhän 90-luvulla? Tätä on saattanut ihmetellä joku muukin, kun
ei koko puljua tunnu enää olevan.

Kirjasto.sci.fi (mikä lienee ihmesivusto mutta hyvä nimi, tämäkin blogi meinasi ensin olla kirjasto mutta monimutkainen sanaleikki pakotti nykyiseen nimeen) sanoo "Carter was a notable exponent of magic realism, who added into it Gothic themes, violence, and eroticism. [...] Her work represents a successful combination of post-modern literary theories and feminist politics".

Pidän maagisesta realismista, olen ilman muuta feministi, ja harrastan myös aktiivisesti juurikin post-modernia kirjallisuutta, mutta valitettavasti on nyt vaan niin, että mitkään määritelmät tai joukkoon kuulumiset eivät sinänsä riitä tekemään kirjasta hyvää.

Virginie Despentes: Pane mua

Tämä nyt on näitä Liken roskapokkareita. Joo, tiedän että Pane mua oli jollain tapaa merkittävä naiskirjailijan kannanotto Ranskassa tai jotain, ja että kirjasta tehty leffa kohahdutti kai jotenkin skein (ilmeisesti en ole nähnyt sitä vaikka luulin, sekotin kai johonkin toiseen saman tyylin ranskalaisen naiskirjailijoiden
sekoiluteokseen 90-luvulta).

Mutta siis, jos kirjan kanessa lukee:

"Räävitön, lahjomaton, aito... Suosittelen!"
Tarja Lipponen / Trendi

...niin mitä muuta voi odottaa kuin roskaa. Noh, itsepä lainasin kirjastosta tietäen kyllä mitä odottaa.

Olihan tässä toki kovin feministinen idea, että trash-hengessä kuvattu järjetön amok-juoksu olikin kahden nuoren naisen, jotka kieltäytyivät enää alistumasta ympäristön roolimalleihin (huora, raiskattava, kiltti tyttöystävä, aika montaa roolia voi ympäristö odottaa yhdeltä naiselta), vaan varastivat sen sijaan itstuhoisen sankarin roolin. Mutta kun lähtökohtana on ottaa roskakirjallisuuden stereotyyppi, ja ideana muuttaa sitä yllättävällä tavalla, on lopputulos silti yleensä lähtökohdan mukainen. Lukekaa vaikka Homea (tai Pane mua) niin huomaatte.

Ranskalaisilla kirjailijoilla tuntuu olevan jokin kisa etsiä uusia lokeroita, joita ei ole vielä vallattu ja paaluttaa niitä itselleen. Sama ilmiö näkyy sekä filosofiassa että kaunokirjallisuudessa (jotka eivät toki sikäläisittäin ole kovin kaukana toisistaan). Aina pitää löytää positio jota ei ole vielä kellään; sen mielekkyys ei ole niin tärkeää. Ilmeisesti paikallinen kirjallinen julkisuus tukee moista tekniikkaa (vertaisin täkäläiseen, mutta mitä helvettiä on suomalainen kirjallinen julkisuus? Jari Tervo ja Tommy Taaberman Uutisvuodossa tai Arno kotro tilittämässä kännitouhujaan iltapäivälehdessä, ei helvetti).


Ps. Montako numeroa Trendin Velilehteä ehtii ilmestyä ennen kun se lopetetaan, veikkauksia otetaan vastaan. Itse veikkaisin kahta, joista siis ensimmäinen on jo ulkona ja toista lupaillaan ennen juhannusta.

Ata Hautamäki: Murha Käpylässä

Jäänyt postaukset toukokuussa aika vähiin. Toisaalta en myöskään lukenut juuri mitään, kun tein vaan täyspäiväisesti töitä. Nyt olin sitten viikon lomalla, ja vastaavasti kirjoja on jo kasa odottamassa että saan kommentoitua.

Nyt on kyllä aivan pakko todeta, että Hautamäki tuskin on itse asunut 50-luvulla Käpylässä, siksi idealisoidulta hänen tapansa kuvata sitä kuulostaa (ei niin että itsekään olisin). Plussaa toisaalta siitä, että turkulaisuus nähdään epäilyttävänä jo sinänsä. Kirjallisesta laadusta en nyt sano mitään, pienkustantajien dekkarit ovat oma lukunsa.

En muuten tiennyt, että Pohjolankadulla on ollut poliisiasema, aina sitä oppii uutta.