Mitä pitäisi sanoa kirjasta, josta ei 200 sivun jälkeen osaa sanoa onko lukenut sen aiemmin? Kuinka on mahdollista unohtaa niin täysin kaikki siinä käsitelty (jaa niin mikä siis)?
Tapani lukea tusinafantsua on eri. En lue edes skifiä samalla tapaa vajoten läpi koko kirjan, pysähtymättä mihinkään, miettimättä mitään ja kokien kirjan maailman sellaisenaan. Tosin olen ehkä menettämässä taitoni, kun toisinaan poikkeuksellisen paska lause tai kökkö tapa käsitellä henkilöitä rupesi hyppimään silmille.
Tusinafantsu on nykypäivän herttasarjaa. Sitä tuotetaan suuria määriä nopeasti tiukkojen konventioiden mukaisesti. Juonikaava ei ole aina sama (vaikka aika usein kyllä orpo kuninkaanpoika löytää outoja kykyjä itsestään ja pelastaa maan/maailman), mutta ihmissuhteet ovat prozakilla lantrattuja, hyvät hyviä ja pahat pahoja ja maailma muutenkin hullunkurisen naivi.
Mutta miksi oikeastaan lukea kirjallisuutta, joka on kirjallisesti paskaa, jonka juoni ei ole kovin vetävä tai mielenkiintoinen ja jonka henkilötkin ovat epäuskottavia stereotyyppejä? Ehkä juuri siksi. Tai ihan vaan koska on lukenut kaikki aiemmatkin sarjan n+1 osaa. Eddingsien lukemisen sentään sain lopetettua aikanaan, muut suomennetut roskat on yhä pakko lukea kunhan kirjastoon ilmaantuvat.
Niin, ja olen muuten kohtuullisen varma että olen lukenut tämän ennenkin. Muutamat yksityiskohdat tuntuivat siksi tutuilta.
1 kommentti:
Ei Richard ole kuninkaanpoika vaan Lord Rahl!
Lähetä kommentti