tiistai 7. maaliskuuta 2006

Ilon ja kivun kääntöpiiri - afrikkalaisia novelleja Saharasta etelään

Olen sellainen ihminen, joka katsoo venäläisiä taide-elokuvia ja lukee afrikkalaista kirjallisuutta. Mutta missä määrin lukemisen motiivi on oman kuvan luominen? Olisiko jotenkin aidompaa lukea vain sellaista johon uppoutuu ja johon spontanisti haluaa aina palata?

Aitoudesta kohta lisää, mutta ensin muutama sana novelleista (ja Afrikasta). En ole koskaan käynyt Agadiriä syvemmällä, mutta voin silti sanoa, että afrikkalainen kirjallisuus on kovin kertovaa, kirjeitä, kertomuksia, tilannekuvauksia. Ei postmodernia sanaleikkiä tai kasvutarinoita. Sanat ovat olemassa kantaakseen kertomusta ja henkilöiden tunteet näkyvät vain heidän toimissa, jos niissäkään.

Voisi tietty miettiä, onko afrikkalainen (vulgaari yleistys muuten) tapa ilmaista erilainen siten, etten eurooppalaisena voi täysin ymmärtää sitä. Selitys vetoaa kulttuurirelativistin vaistoon ja jättää tyylikkäästi arvottamatta eroja, mutta en voi välttyä ajattelemasta että eurooppalaisen romaaniperinteen vuosisadat ovat se ero, mikä tässä näkyy. Novellien tyyli toi välillä mieleen viikinkisaagat, mutta siinä lienee kyse lähinnä liiallisen snobbailun luomasta illuusiosta.

Sanoakseni jotain yksittäisistä novelleistakin, eniten minuun vetosivat Ken Saro-Wiwan Afrikka rikkoo valonsa ja Fatmata Contethin Kirje sisarilleni. Ehkä siksi, että niissä oli eniten tietoisuutta tyylistä, mitä olen kirjallisuudesta jotenkin oppinut etsimään.

Niin, ja aitoudesta vielä. En pidä siitä.

Ajatus siitä että ihminen olisi jotakin "oikeasti" ja kaikki mikä näkyy olisi jaettavissa "aitoon" (sen oikean mukaiseen) ja "epäaitoon" (teeskenneltyyn, jota ihminen tekee vain pettääkseen itseään tai muita) on aivan älytön, eikä ymmärtääkseni edes vastaa juuri minkään ihmistä tutkivan tieteen käsitystä siitä miten homma toimii.

Petosta toki löytyy, niin itse- kuin muutakin, mutta se ei tarkoita että olisi jokin oikea minä jota pitäisi aina seurata kuin hippi uusinta guruaan. Se, että toiminnan taustalla on jokin prosessi jota voi ymmärtää eikä spontaani selityksetön innostus, ei tee siitä teeskentelyä.

Kuten ylläsanotusta ehkä voi arvata, afrikkalaiset novellit eivät varsinaisesti imaisseet minua maailmaansa. Luin ne silti, koska olen sellainen ihminen, joka katsoo venäläisiä taide-elokuvia ja lukee afrikkalaista kirjallisuutta.

Ei kommentteja: