Jukka Heikkilä: Tyranni

Joskus illalla aloitettu kirja täytyy lukea loppuun, vaikka se kestäisi kuuteen. Tätä kutsutaan poikamieselämäksi (vai onkohan minulle jätetty kertomatta jotain? Hieman ihmetyttää se kaikki glorifiointi kun kyse on kuitenkin siitä että voi lukea pitkään sängyssä...) Ilmiöllä ei ole juurikaan tekemistä luetun kirjan kanssa, pikemminkin tilanteen. Mutta fiksummat valitsevat niissä tilanteissa kirjoja joissa on alle neljäsataa sivua, jolloin seuraavanakin päivänä saattaa olla merkkejä aivotoiminnasta. Niin, ja toisten naapurissa ei ole saatanan kirkkoa joka kokee tarpeelliseksi aloittaa audiopingiksen joka aamu ennen kymmentä. Puhumattakaan kesä-ajastasta joka tulee ja tappaa. Niin, ja se aivotoiminta.

Heikkilä olisi lajityyppinsä tusinaedustaja, jos antiikin historiallisia romaaneja kirjottaisi joku muukin (Waltari on eri kastissa). Koko homma seisoo tai oikeastaan katuu juonensa varassa. Jos tätä lukisi päiväsaikaan voisi iskeä epäilys, mutta yö pyhittää tarinan, ja jos on luettava, niin on luettava. Ja ehkä juonenkuljetus sentään voittaa Kansojen historian.

Oikeastaan ongelma voi (kauppatieteellisen koulutuksen lisäksi - se ei voi tehdä hyvää kirjailijalle) olla liika aitous. On varmasti hankalaa koittaa kasata uskottavat motiivit niinkin päättömälle kohkaukselle kuin keskimääräinen ihmiselämä, jokaisella meistä on siinä hankaluuksia huolimatta vuosikymmenten harjoituksesta itsepetoksessa. Todellisuus ei vaan kerta kaikkiaan ole uskottava.

Ja pitäisi varmaan hankkia uusi puhelin. Eihän noita kuvia kehtaa julkaista. Tunnetustihan avokätinen Nokian sponsorointi korvaa taiteelliset vajeet - niin yksityiselämässä kuin politiikassakin.

Gilles Thomas: Merkityt miehet

Jotkut (tuo poleeminen subjekti) väittävät että skifi ei ole hyvää kirjallisuutta, ja ovat siinä aivan oikeassa. Hyvä skifi ei mitenkään välttämättä eikä useimmiten ole hyvää kirjallisuutta.

Hyvä skifi perustuu ideaan, jota sitten pyöritellään ja katsellaan eri suunnilta ja jonka vaikutuksia pohditaan. Idea on usein tekninen keksintö, toisinaan tapa miten maailma voisi toimia. Tai jotain aivan muuta (uusi ja yllättävä on aina plussaa) Henkilöt saattavat olla melko ohuita, kerronta välttävää ja kieli mitäänsanomatonta, mutta jos idea on riittävän hyvä ja sen käsittely toimii, tulosta voi pitää hyvänä.

Sitten on tietysti myös huonoa skifiä. Seikkailukirjoja avaruudessa, tai jotain paskaa. Tarpeetonta sanoakaan, kumpaan kastiin otsikon kirja kuuluu.

Oikeastaan skifiä on kolmea eri luokkaa, jotka ovat omia genrejään, siten että jokaisen sisällä on erilaiset kriteerit hyvyydelle, eikä genrejen välillä voi kovin hyvin vertailla "hyvyyttä". On yhteiskunnallista skifiä, hard skifiä ja huonoa skifiä. Huonokin skifi voi siis olla hyvää, hyvää huonoa skifiä.

Kokonaan toinen kysymys sitten on, mikä erottaa hyvän huonosta. Mitään yleisluontoista hyvyyden kriteeriä ei tietenkään olekaan, mutta ehkä jonkinlainen korrelaatio ymmärrykseen siitä mitä on tekemeässä. Mestariteoksia ei synny vahingossa, eikä edes hyvää kirjallisuutta, harvemmin ruokaakaan.

Varsinaiset hyvyyden määritelmät ovat kuitenkin aina lokaaleja, ja aina relativistisia. Ei ole hyvää kirjaa ilman huonoa, ja hyvään elokuvaan vertaaminen ei kerro kirjasta juuri mitään.

Frans Kafka: Rangaistussiirtolassa (kokoelmasta Kootut kertomukset)

Mitä oikeastaan on koneen käyttäjän moraali?

Jos mies käyttää kidustuskonetta, on helppo sanoa, että hän on vastuussa kidutuksesta, ja vaikka hän vain huoltaisi sitä, on tilanne vielä melko selkeä. Mutta entä jos pikkuteini toimii hissipoikana ja ajaa mafiosoja yläkertaan kiduttamaan velallisia, mikä on hänen vastuunsa? Tai jos IBM kehittää kortisto-ohjelmat juutalaisten hallintaa varten...

Niinkään ei nyt kiinnosta miettiä, onko kukakin vastuussa maailman pahuudesta ja kuinka heitä tulisi paheksua. Ennemminkin etsin näkemystä siitä, kuinka välillistä vastuuta tulisi pohtia. Mutta tuomita ei kannata.

Pirkko Saisio: Voimattomuus

Viime kädessä kirjallisuudessa on kyse siitä miten sanotaan, ei mitä sanotaan. Tämä on hiukan tyly toteamus kun puhutaan Saisiosta, jolle kuitenkin vanhana kommarina taide (oli se sitten teatteri tai kirjallisuus) on ollut juuri tapa osoittaa maailman epäkohtia.

Mutta ei minua niinkään kiinnosta vertailla mainosjupin ja leipääntyneen leipäpapin sielunmaisemia, jos vaihtoehtona on uppoutua siihen nerokkaan kauniiseen rakenteeseen, jossa yksittäisten ihmisten ristiriitaiset ajatukset punovat kokonaisuutta ilman että varsinaiseen reaalimaailmaan tarvitsisi juurikaan mennä. Maailma ei olekaan se mitä kaikki näemme, vaan summa siitä mitä kukin koemme. Tai ehkä sittenkin juuri yhdessä koettu.

Toinen mieleen juolahtanut ajatus oli, kuinka oma näkökulma on aina oikeampi kuin kenekään muun, kuinka jokainen tulkitsee tilannetta aina paremmin kuin muut, jotka ovat oikeastaan aika helposti ennakoitavissa.

Niin, ja Saision uudempi tuotanto on kyllä parhaasta päästä täkäläistä kirjallisuutta.

Ilon ja kivun kääntöpiiri - afrikkalaisia novelleja Saharasta etelään

Olen sellainen ihminen, joka katsoo venäläisiä taide-elokuvia ja lukee afrikkalaista kirjallisuutta. Mutta missä määrin lukemisen motiivi on oman kuvan luominen? Olisiko jotenkin aidompaa lukea vain sellaista johon uppoutuu ja johon spontanisti haluaa aina palata?

Aitoudesta kohta lisää, mutta ensin muutama sana novelleista (ja Afrikasta). En ole koskaan käynyt Agadiriä syvemmällä, mutta voin silti sanoa, että afrikkalainen kirjallisuus on kovin kertovaa, kirjeitä, kertomuksia, tilannekuvauksia. Ei postmodernia sanaleikkiä tai kasvutarinoita. Sanat ovat olemassa kantaakseen kertomusta ja henkilöiden tunteet näkyvät vain heidän toimissa, jos niissäkään.

Voisi tietty miettiä, onko afrikkalainen (vulgaari yleistys muuten) tapa ilmaista erilainen siten, etten eurooppalaisena voi täysin ymmärtää sitä. Selitys vetoaa kulttuurirelativistin vaistoon ja jättää tyylikkäästi arvottamatta eroja, mutta en voi välttyä ajattelemasta että eurooppalaisen romaaniperinteen vuosisadat ovat se ero, mikä tässä näkyy. Novellien tyyli toi välillä mieleen viikinkisaagat, mutta siinä lienee kyse lähinnä liiallisen snobbailun luomasta illuusiosta.

Sanoakseni jotain yksittäisistä novelleistakin, eniten minuun vetosivat Ken Saro-Wiwan Afrikka rikkoo valonsa ja Fatmata Contethin Kirje sisarilleni. Ehkä siksi, että niissä oli eniten tietoisuutta tyylistä, mitä olen kirjallisuudesta jotenkin oppinut etsimään.

Niin, ja aitoudesta vielä. En pidä siitä.

Ajatus siitä että ihminen olisi jotakin "oikeasti" ja kaikki mikä näkyy olisi jaettavissa "aitoon" (sen oikean mukaiseen) ja "epäaitoon" (teeskenneltyyn, jota ihminen tekee vain pettääkseen itseään tai muita) on aivan älytön, eikä ymmärtääkseni edes vastaa juuri minkään ihmistä tutkivan tieteen käsitystä siitä miten homma toimii.

Petosta toki löytyy, niin itse- kuin muutakin, mutta se ei tarkoita että olisi jokin oikea minä jota pitäisi aina seurata kuin hippi uusinta guruaan. Se, että toiminnan taustalla on jokin prosessi jota voi ymmärtää eikä spontaani selityksetön innostus, ei tee siitä teeskentelyä.

Kuten ylläsanotusta ehkä voi arvata, afrikkalaiset novellit eivät varsinaisesti imaisseet minua maailmaansa. Luin ne silti, koska olen sellainen ihminen, joka katsoo venäläisiä taide-elokuvia ja lukee afrikkalaista kirjallisuutta.